Päivi Mäkelä: Viipyilyä mielen työhuoneessa

Tällä hetkellä moni sanoo, että nyt on yksinkertaisesti liikaa tavaraa pöydällä ja päässä. Vastaan voi alkaa tulla yllättäen tilanteita, joissa homma ei vaan jotenkin toimi. Teet ammattitaidolla ja annat parhaasi, mutta silti tuntuu, kuin yllä olisi epäsopiva takki: panee kiemurtelemaan. Saatat nähdä hämmennystä myös muiden mukanaolevien silmissä.

Silloin vaihtoehtoja on ainakin kaksi:

Yritä vielä enemmän (hae isompi vasara).

Jos yrität vielä enemmän, voit saada aikaan kokovartalojumin itsellesi ja parhaassa tapauksessa myös muille tilanteessa mukanaoleville. Jumi puolestaan tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden aloittaa syväluotaava itsetutkistelu teemana ”olenko sittenkään hyvä tässä…” Mielesi jaksaa sitä kyllä pyörittää, se ei väsy. Mutta niin ei tarvitse olla, on parempiakin vaihtoehtoja.

Kilauta kaverille

Toinen vaihtoehto oman pään seinään hakkaamisen sijaan on ottaa vasarasta uudenlainen ote ja nähdä uusia nauloja. Se tarkoittaa käytännössä yksin punnertamisen sijaan kaverien ottamista mukaan talkoisiin. Täytyy vaan hyväksyä se, että en pärjää yksin, tarvitsen muita ihmisiä. Sen hyväksymistä, että on aika puhua muustakin kuin ”substanssista”.

Talkoot, jossa löydetään uusia punaisia langanpäitä toimiviin mielentiloihin alkavat siitä, että riman nostamisen sijaan alat puhua rauhoittavasti itsellesi. Saat siten uutta toimintakykyä ja voit ehkä puhua rohkeammin lähellä olevien ihmistesi kanssa muustakin kuin asioista. Voitte jakaa kokemuksianne tilanteesta ja pohtia, miten yhdessä saadaan aikaan ja jaksetaan yli täynnä pyörteitä olevan ajan.

Hyvä tapa ottaa jakamisen ensiaskeleita, mikäli se on itsellesi uusi maaperä, on treenaaminen pienessä valmennusryhmässä. Siihen oivallinen mahdollisuus on syksyllä jälleen starttaava Kehity johtajana.

Valmentajakin on aina matkalla mielenmaailmoissa ja välillä vähän kauempanakin

Valmentaminen on reissaamista toisten ihmisten kanssa heidän mielensä maailmoissa. Samalla myös omat näkymät laajenevat. Välillä mennään rinta rinnan melkein käsi kädessä, välillä tarvittaessa annetaan vähän pepusta vauhtia, mutta aina eteenpäin ja pienin askelin.

Tämän blogin kirjoittaminen alkoi matkalla vaellusreissulle Kanadan Kalliovuorille. Vaeltaminen on mielentila: yksinkertaisissa oloissa, vaikuttavissa maisemissa liki vieraita ihmisiä mielikin virittyy uusille taajuuksille. Se on suostumista kuuntelemaan itseään ja oman rajallisuuden ymmärtämistä: yksin ei pärjää eikä ole edes kivaa.
Itsensä kuuntelu ei välttämättä ole helppoa – harvoin onkaan. Se on kuitenkin aina hyödyllistä.