Käännös ei ole alkuperäisen tekstin toisinto – jopa kuvitus vaikuttaa käännökseen

Jos kääntämisen tutkijan Riitta Oittisen elämäntyötä pitäisi kuvailla yhdellä lauseella, se voisi olla tämä: kuvittaminen on yksi kääntämisen ala.

Oittinen on tutkinut erityisesti kuvakirjojen kääntämistä ja tehnyt paljon töitä sen eteen, että käsitykset kääntämisestä ovat muuttuneet. Käännöstutkimuksen maailmassa hän oli pitkään uranuurtaja.

Keskeisiä teesejä hänellä on kaksi. Ensimmäinen on se, että kuvitus, muu visuaalisuus ja ylipäätään konteksti vaikuttavat aina kääntäjän tulkintaan teoksesta. Toinen on se, että käännös ei koskaan ole yksi yhteen alkuperäisen tekstin toisinto.

– On väitetty, että minä turmelen kirjallisuuden enkä kunnioita alkuperäisen tekstin kirjoittajaa. Minä ihmettelen, miten turmeleminen olisi mahdollista, kun minä vain tutkin kirjallisuutta ja sen kääntämistä, Oittinen naurahtaa.

Väite kertoo Oittisen mielestä ennen kaikkea siitä, ettei sanoja ymmärtänyt, mitä käännösprosessissa tapahtuu. Tämän oli vaikea hyväksyä ajatusta, ettei käännös pelkästään kopioi alkuperäistä teosta. Taustalla oli myös huoli lastenkirjallisuuden asemasta ja kaupallistumisesta.

– Tuolloin pidettiin hyvin tärkeänä, että teokset myös käännettäessä olisivat samanlaisia ja yhtä arvokkaita kuin alkuteokset. Ajateltiin, että jos ei käännös ole sama kuin alkuteksti, miten lastenkirjallisuutta ylipäänsä voidaan suojella?

 

Käännös syntyy kontekstissa

Intersemioottinen kääntäminen tarkoittaa kääntämistä eri merkkijärjestelmien välillä, esimerkiksi sanoista kuviksi tai musiikista näytelmäksi.

Riitta Oittisen taistelu intersemioottisen kääntämisen puolesta alkoi gradusta. Hän rakastui graduseminaarissa Lewis Carrollin klassikkoteokseen Alice's Adventures in Wonderland (Liisan seikkailut ihmemaassa) vuodelta 1865 ja otti teoksen opinnäytetyönsä aiheeksi.

Hän ei osannut kuvitella, että käsittelisi pelkästään sanallista tekstiä, vaan halusi tutkia myös John Tennielin alkuperäiskuvitusta. Hänestä kuvat vaikuttivat väistämättä kääntäjän kokonaistulkintaan teoksesta.

Kun gradu valmistui, Oittinen kantoi sitä paksussa mapissa yliopiston käytävällä onnellisena. Pitkä urakka oli vihdoin takana. Vastaan käveli venäjän kielen lehtori ja pyysi opinnäytteen selailtavakseen.

Kun lehtori näki mukana olevat kuvat, hän melkein kimmastui. Lehtorin mukaan kuvat eivät kuuluneet kääntäjän graduun, vaan kääntäminen koski vain sanoja.

Oittinen hämmästyi ja kertoi olevansa eri mieltä. Sen jälkeen hän on saanut puolustaa käsityksiään lukuisia kertoja.

– Kun kirjoitin artikkelin Text/Context -lehteen vuonna 1990, sain kuulla olleeni sen historiassa ensimmäinen, joka oli käsitellyt sitä, että teksti käännetään aina kontekstissa, johon kuuluvat visuaaliset ja verbaaliset tekijät, Oittinen sanoo.

 

Oma ja vieras sana yhdistyvät, ja syntyy uusia merkityksiä.

 

Käännökseen vaikuttavat siis muun muassa kulttuuri sekä kielen ominaisuudet ja mahdollisuudet.

– Neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin kirjoitti, että mikään sana ei ole syntynyt tyhjästä, vaan sanat syntyvät aina puhuvan ihmisen suussa. Esimerkiksi ihmisen elämänpiiri ja juuret vaikuttavat aina siihen, miten hän kieltä käyttää.

Oittisen ajattelussa ratkaisevaa on ollut Bahtinin dialogisuuden käsitys. Sen mukaan lukukokemuksessa ovat aina keskenään vuorovaikutuksessa asiat, kuvat, sanat ja äänet.

– Sanat kohtaavat ajassa, paikassa ja tilanteissa. Dialogissa kohtaavat eri kirjoittajat ja lukijat, eri kontekstit, menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus. Oma ja vieras sana yhdistyvät, ja syntyy uusia merkityksiä. Kääntäminenkin on dialogista vuorovaikutusta.

Visuaalisuus vaikuttaa tulkintaan

Tutkimisen ohella Oittinen on opettanut kääntämisen opiskelijoita yliopistossa yli 30 vuotta. Alkuvuosina monille avautui vasta Oittisen luennolla ajatus, että kääntäminen voi tosiaan olla muutakin kuin sanasta sanaan kääntämistä. Nykyisin monelle on itsestään selvää, että kääntämiseen kuuluvat myös kuvat eikä käännös merkitse sanatarkkaa toisintoa.

– Ymmärtäminen on suhteellista. Oikeaa tietoa ei ole kenenkään taskussa, joten kääntäjän ei tarvitse liikaa huolehtia siitä, että ymmärtää ”oikein”, Oittinen toteaa.

Kääntäjän taito, tieto, kokemus ja harras rakkaus kääntämiseen riittävät.

Toinen asia, jonka hän haluaa opiskelijoille välittää, on se, että kääntäminen on satumainen ala, käänsi sitten mitä tahansa.

– Käännösten laatiminen ja niiden lukeminen ja kääntämisen opettaminen on aivan ihanaa, joskin aikaa vievää puuhaa. Ja vielä kun ymmärretään kääntäminen laajasti intersemioottiseksi toiminnaksi – tulkinnaksi sanoista kuviksi ja musiikista maalaukseksi – se on sangen kiehtovaa.

Oittinen ottaa esimerkin kuvan vaikutuksesta tekstin tulkintaan omasta tutkimuksestaan. Hän on tarkastellut Kirsi Kunnaksen suomentamaa ja Feodor Rojankovskin kuvittamaa Hanhiemon iloista lipasta, jossa kerrotaan Ellistä, joka syö kauravelliä.

Teoksessa on kuva, joka on peräisin englantilaisesta alkuteoksesta, jossa Elli pelästyy hämähäkkiä niin, että vellikin kaatuu lattialle.

Toisessa, Bernard Mostin kuvittamassa englanninkielisessä versiossa Elli eli Miss Muffet onkin ilkikurinen hirviölisko, joka katselee hämähäkkiä hymyillen.

– Jälkimmäisessä kuvassa Miss Muffet ei todellakaan pelkää. Visuaalisuus vaikuttaa välttämättä siihen, miten tarina tulkitaan: mitä lukija ajattelee henkilöistä ja juonesta. Jopa tekstin typografia vaikuttaa, vaikka kuvia ei olisi ollenkaan.

 

Lapsi on älykäs vastaanottaja

Uransa tärkeimpänä aarteena Oittinen pitää omaa lapsikäsitystään. Hänestä kääntäjä ja kuvittaja luovat teoksen aina tietynlaiselle lukijalle, tietylle lapselle, eräänlaiselle supervastaanottajalle, joka ymmärtää täysin koko tarinan.

– Ajattelen, että lapset ovat viisaita ja fiksuja. Vaikka heillä on vähemmän elämänkokemusta, he ovat monesti viisaampia kuin aikuiset. Supervastaanottaja ei ole oikea, elävä henkilö, vaan kääntäjän rakentama käsitys tulevasta lukijasta.

Kaikkea ei tarvitse lapsellekaan avata ja selittää, vaan voi luottaa siihen, että lapsi on älykäs ja ymmärtäväinen.

– Minua kiehtoo lapsen kyky kuvitella asioita: hän kuuntelee aina omalla tavallaan. Silti, tai juuri siksi, on tärkeää, että tekijä arvostaa lasta ja lapsuutta.

Samat klassikkokirjat, kuten Muumit, Nalle Puh ja Peppi Pitkätossu, kiehtovat lapsia vuosikymmenestä toiseen. Oittisen uran aikana lapsikäsitys on kuitenkin muuttunut niin, että nykyään lapsille on hyväksyttävää puhua monista aiheista, jotka aiemmin olivat kiellettyjä.

– Puhutaan avioerosta, kuolemasta ja muista vakavista asioista, mutta myös sadut ovat yhä suosittuja. Toisin oli 1970-luvulla, jolloin oli paljon asiallisia kirjoja kuten ”Lassi menee hammaslääkäriin”, mutta satuja ei suvaittu.

 

Tilaa taiteelliselle työlle

Riitta Oittisen työhuone yliopistolla on koristeltu monenlaisin kuvin, jotka ovat Oittisen itsensä tekemiä. Hirviöitä, pääasiassa.

Kuvat vaikuttavat tulkintaan yhtä lailla kuin sanatkin, mistä syystä kuvissa saattaa olla kääntäjälle viittauksia tiettyyn kulttuuriin tai aikakauteen. Oittinen itse on tehnyt uuden kuvituksen Liisan seikkailut ihmemaassa -kirjaan ja sen seuraajaan, Liisan seikkailut peilintakamaassa.

– Olen päässyt aika hyvin eroon John Tennielin kuvituksen vaikutuksista, mutta helppoa se ei ollut. Ideoita saan milloin mistäkin, vaikkapa Ylöjärven kirkon katon kaiuttimista, jotka muistuttavat ruskeita jättiläisetanoita. Nämä hahmot elävät nyt Peilimaa-teoksen kuvituksessa.

Oittinen kuvaa kännykällään paljon erikoisenmuotoisia rakennuksia, ötököitä, puunkarahkoja ja veden pinnan vaihtelua, ja saa niistä inspiraatiota.

Kun on vapaata tai etätyöpäivä, hän juoksee usein jo ennen aamukahvia kuvan ääreen jatkamaan siitä, mihin on illalla jäänyt. Aivot ovat virkeimmillään yöunien jälkeen. Kuvat ovat kulkeneet tutkijan työn rinnalla koko uran ajan, ja molemmat ovat ruokkineet toisiaan.

– Nuorena tein kompromissin itseäni vastaan, kun valitsin sanat kuvien sijaan, mutta vanhempana olen valinnut kuvat yhä vahvemmin.

Kun Oittinen kesäkuussa 2019 sai arvostetun Anne Devereaux Jordan -elämäntyöpalkinnon, hän sai sen taiteilijana, kääntäjänä ja tutkijana. Kansainvälinen palkinto myönnetään yhdelle lastenkirjallisuuden tutkijalle maailmassa vuodeksi kerrallaan.

– Saamassani plakaatissa lukee, että palkinto myönnetään taiteilijalle, kääntäjälle ja tutkijalle. Olin otettu siitä, että taiteellinen työni huomioitiin mainitsemalla se ensimmäisenä, Oittinen sanoo.

Kohta hänellä on kuville entistä enemmän aikaa, sillä huhtikuussa 2020 Oittinen jää eläkkeelle.

– Opettaminen loppuu, mutta tutkiminen ei lopu.

Suunnitelmissa on jo useita kirjoja kuvakirjan kääntämisestä, ja lisäksi hän aikoo jatkaa ihmemaan Liisan käännösten tutkimista.

–  Alice-kirjat ovat esimerkki klassikoista, joissa on jotain sellaista inhimillistä, joka koskettaa lukijaa. Teoksen kestävyyteen ja suosioon vaikuttavat myös monet mainiot suomennokset, eritoten Alice Martinin Alice-käännökset, jotka vaikuttavat siihen, että niitä on helppo lukea.