Kuvamanipulaatiosta tuli arkipäivää – voiko edes videoon enää luottaa?

Yle julkaisi alkusyksystä videon, jolla ehkä aavistuksen vahamainen presidentti Sauli Niinistö sanoo esittävänsä presidenttikautensa jatkamista ”sanotaan nyt vaikka vuoteen 2030”. Kyseessä on niin kutsuttu deepfake-väärennös, joka on luotu tekoälyn avulla. Nykyteknologialla vastaavan videoväärennyksen tekeminen onnistuu melkein keneltä tahansa.

Keväällä 2019 kohua herätti sosiaalisessa mediassa kiertänyt video (siirryt toiseen sivustoon), jolla Yhdysvaltain edustajanhuoneen demokraattipuheenjohtaja Nancy Pelosi vaikutti sammaltavan. Pelosin puhetta videolla oli hidastettu ja hänen äänenkorkeuttaan oli nostettu. Siihen ei tarvittu edes tekoälyä. Normaali editointiohjelma tarjoaa tarvittavat työkalut.

Vielä takavuosina videota ja jopa valokuvaa tavattiin pitää todistusvoimaisina. Ajateltiin, että kirjoitettuun tekstiin on helppo syöttää satuja, mutta kuva näyttää juuri sen, mitä on kuvattu. Nyt tämä ajattelu vaikuttaa liki lapselliselta.

Kuvaaja jäi kiinni manipulaatiosta

Pikkupoika seisoo bussin edessä ja yrittää kaupata matkustajille kukkia. Lapsen paita, kukat ja bussi hohtavat kirkkaanpunaisina. Matkustajat katselevat poikaa välinpitämättömästi. Taustalla olevassa kahvilassa istuu valkopukuinen henkilö.

Intian lapsityövoimasta kertovan kuvan tilanne, asettelu ja värit vangitsevat huomion. Vielä pysäyttävämmän kuvasta tekee tieto siitä, että hetken on ikuistanut kuuluisan Magnum-kuvatoimiston jäsen, palkittu Steve McCurry – ja kuvaa on manipuloitu.

Kahvilan asiakas on lisätty kuvaan, ja punainen bussi on oikeasti likaisen oranssi. Varjoja on vaalennettu huomattavasti, jotta bussissa istuvien matkustajien kasvot näkyisivät.

Kyseinen valokuva ei ole ainoa, jonka manipuloinnista McCurry on jäänyt kiinni. Skandaali sai alkunsa, kun julkisuudessa levisi hänen ottamansa, kömpelösti muokattu kuva, josta oli poistettu puolet kadulla kävelevän miehen jalasta ja suurin osa miehen takana olevasta liikennemerkistä. Alkeellinen moka sai yleisön tutkimaan McCurryn kuvia tarkemmin, ja lisää manipulaatioita alkoi paljastua.

Sävyjen säätö ei ollut McCurryn suurin rike. Hän on poistanut ihmisiä useista kuvistaan ja lisäillyt ihmisiä kuviin. Tätä ei suvaittaisi National Geographicissa, johon tekemistään kuvareportaaseista McCurry tuli tunnetuksi.

Kuva voi pettää, journalismi ei?

McCurry on puolustellut manipulaatioitaan sanomalla, että muokatut kuvat eivät ole journalismia, vaan ne ovat hänen henkilökohtaisilta kuvausmatkoiltaan. Nykyään McCurry määrittelee itsensä kuvajournalistin sijaan visuaaliseksi tarinankertojaksi.

McCurryn muokkaukset vaikuttavatkin esteettisiltä ratkaisuilta: kolme ihmistä vangitsee huomion tehokkaammin kuin viisi. Vaikka manipulaatiot eivät ole rajuimmasta päästä, ne olivat monelle järkytys, koska McCurry on mielletty reportteriksi, joka taltioi maailmaa sellaisena kuin se on.

Tampereen yliopistossa suomalaisten sanomalehtien kuvajournalistisista käytännöistä väitellyt tutkijatohtori Jenni Mäenpää sanoo, että järkytys johtuu ennen muuta julkaistujen kuvien kontekstista.

– Pelkästään valokuvaa katsomalla emme voi päätellä, onko sitä käsitelty. Julkaisija on tärkeä. Kun kyseessä on media, joka sitoutuu journalistisiin periaatteisiin, voimme olettaa, että sen julkaisemat kuvat ovat luotettavia.

Huoli valokuvien aitoudesta voi tuntua 2000-luvun ilmiöltä, joka liittyy kuvankäsittelyn yleistymiseen. Mäenpää kertoo, että jo 1980- ja 90-luvuilla puhuttiin digipirusta ja pelättiin, romuttavatko käsittelyohjelmat valokuvan uskottavuuden.

– Haluaisin uskoa siihen, että entistä nuoremmat ihmiset ovat kasvaneet digitaaliseen maailmaan. He ymmärtävät konteksteja, ja uskoisin, että nuoret saattavat kyseenalaistaa kuvien aitouden jopa aikuisia herkemmin, Mäenpää pohtii.

Uutiskuvaa ei saa peukaloida

Suuri osa tosi-tv-tähti Kim Kardashianin Instagram-seuraajista ymmärtää, että hänen kuviaan on voitu käsitellä. Journalistisen kuvan aitous on kuitenkin pyhä asia, josta uutismediat haluavat pitää kiinni.

 Tällaista mediaa edustaa muiden muassa uutistoimisto Reuters, jonka toimintaan Mäenpää on päässyt tutustumaan yhtenä harvoista tutkijoista. Vuonna 2006 Reutersin käyttämä kuvaaja jäi kiinni siitä, että hän oli lisännyt savupilviä pommitetun Beirutin ylle. Tämän jälkeen Reuters julkaisi yksityiskohtaiset ohjeet siitä, miten kuvia saa käsitellä.

Esimerkiksi valkotasapainon säätö on sallittua, Photoshopin pyyhekumityökalun käyttö ei. McCurryn tekemät ihmisten poistot ja lisäykset eivät täyttäisi Reutersin ehtoja. Bussin värin muuttaminenkaan ei todennäköisesti menisi läpi. Reutersin ohjeet sallivat sävyjen maltillisen säätämisen, mutta eivät voimakasta värien rikastamista tai taidefilttereitä.

Maallikko ei aina huomaa manipulaatiota

Amatöörisilmin taitavaa manipulaatiota on yleensä mahdotonta havaita. Ammattikuvaajankin silmä harjaantuu huomaamaan muokkaukset vasta tuhansien kuvien tutkimisen myötä, mutta ammattilaisetkaan eivät aina huomaa muokkauksia ja erota esimerkiksi kokonaan tietokoneella luotua kuvaa valokuvasta.

Mediat pyrkivät ehkäisemään feikkikuvien julkaisemista huolellisella pohjatyöllä. Esimerkiksi Reutersilla on sometyöryhmä, joka etsii tavallisten ihmisten ottamia somekuvia, joita voidaan käyttää uutisten kuvituksena. Ensin kuvan pitää kuitenkin läpäistä tiukka tarkistus.

– Sometyöryhmä esimerkiksi haastattelee kuvaajaa, tutkii kuvassa mahdollisesti näkyviä tekstikylttejä, ympäristöä ja säätilaa ja yrittää hankkia lisää kuvia samasta paikasta, Mäenpää kertoo.

Näin varmistetaan, että kuva on sieltä, mistä sen väitetään olevan, ja kuvassa näkyvät henkilöt ovat olemassa.

Kyseenalaisia päämääriä

Kuvien muokkaaminen ei ole vain video- ja valokuva-ajan ilmiö. Jo satoja vuosia sitten merkkihenkilöt esitettiin muotokuvamaalauksissa mahdollisimman edustavasti, eikä edustavuus ole aina sama asia kuin realismi. Erilaisia tekokasvoja, esimerkiksi kuolinnaamioita ja teatterimaskeja, on tehty läpi historian. Aikakauslehtien kansissa poseeraavat julkkikset ovat usein voimakkaasti maskeerattuja, ja otoksia lavastetaan ja käsitellään enemmän kuin uutiskuvia.

Ihmiset yrittävät näyttää itsensä yleensä hyvässä valossa. Tähän perustuvat myös meikkaaminen ja suihkussa käynti, sanoo visuaalisen kulttuurin tutkija, apulaisprofessori Asko Lehmuskallio Tampereen yliopistosta.

– Näen filtterit jatkumona visuaaliselle perinteelle, jossa olemme tottuneet näkemään itsestämme edustavia kuvia, ja kuvaaja ilmaisee arvostusta kohteelleen näyttämällä tämän parhaat puolet, Lehmuskallio jatkaa.

Valokuvien muokkaamisella voi kuitenkin olla myös poliittisia, hyvin kyseenalaisia päämääriä. Neuvostoliitossa Leninin ja Stalinin valtaa vahvistettiin järjestelmällisellä kuvamanipulaatiolla. Kun Lev Trotski, joka oli yksi Neuvostoliiton perustajista, joutui Stalinin epäsuosioon, Trotski retusoitiin pois valokuvasta, jossa Lenin pitää puhetta neuvostosotilaille.

Nykypäivän esimerkkejä kuvapropagandasta ovat esimerkiksi valokuvat Pohjois-Korean johtajasta Kim Jong-unista. Kim poseeraa hymyilevien kansalaisten kanssa milloin tehtaissa, milloin orpokodeissa. Ilo vaikuttaa teennäiseltä, kun ajattelee maan nälänhätää ja poliittisia vainoja. Lavastaminen ei kuitenkaan ole kuvien ainoa moraalinen ongelma.

Pohjois-Korea levittää myös kuvankäsittelytekniikalla manipuloituja propagandakuvia, joilla rakennetaan Kim Jong-unin henkilökulttia. Kuva, jossa Kim seuruineen on vierailevinaan lastensairaalassa, on suorastaan koominen. Taustalla paistaa aurinko, mutta sairaalan pihassa seisovilla ihmisillä ei ole varjoja, ja hahmot näyttävät irtonaisilta.

Valokuva voi vaikuttaa yhteiskunnallisiin mielipiteisiimme myös silloin, kun kuvaajan ei tietoisesti pyri tähän. Sotakuvaan savupilviä lisäävä kuvaaja voi ajatella muokkaavansa kuvasta vain näyttävämmän. Katsoja taas voi saada tapahtumista todellisuutta dramaattisemman kuvan, ja tämä voi vaikuttaa hänen asenteisiinsa.

Intiimi hetki voi muuttua työksi

Digitaalisuuden ansiosta tietomassoja on entistä helpompaa tallentaa, tutkia ja hyödyntää. Samalla kuvallinen kulttuurimme on muuttunut. Paljastamme esimerkiksi sosiaalisessa mediassa kuvilla asioita, jotka miellettiin ennen yksityisiksi.

Keskustelu siitä, miksi jaamme kuviamme, pyörii usein narsisminäkökulman ympärillä. Asko Lehmuskallion mielestä ilmiöön liittyy paljon muitakin  tärkeitä näkökulmia, esimerkiksi kuvien jakamisen taloudellinen puoli.

– On syytä ajatella sitä, että kun tuottaa itsestään tietoa nettiin, ja joku rahallistaa tiedon, tuottaa samalla nykyajan kapitalistista toimintalogiikkaa, Lehmuskallio pohtii.

Niistä elämän osa-alueista, jotka olivat ennen yksityisiä, voi tulla kuvien jakamisen myötä osa työelämää. Tällöin työelämän säännöt ja lait voivat alkaa koskea hyvin intiimejä hetkiä.

Kaupallisuus ja itsetunto voivat myös kietoutua toisiinsa. Somevaikuttaja voi saada kaupallisesta yhteistyöstä rahaa sen perusteella, kuinka paljon yleisö pitää hänen kuvastaan. Suosio tai sen puute voi laskea ihmisen itsetuntoa ja vaikuttaa palkkapussiin.                     

Big data, tulevaisuuden öljy?

Maallikon voi kuitenkin olla vaikeaa hahmottaa, mitä riskejä perhekuvien jakamisella Instagramissa voi olla. Entä mitä ovat ne pelottavat, mutta epämääräiset firmat, jotka tallentavat kuvani ja tiedot jokaisesta klikkauksestani?

– Monet sosiaalista mediaa tarjoavat yritykset keräävät paljon dataa. Niin sanotusta big datasta puhutaan tulevaisuuden öljynä, jota tallennetaan varmuuden vuoksi, mutta yritykset eivät välttämättä osaa vielä tehdä tiedoilla rahaa, Lehmuskallio sanoo.

Tällä hetkellä infomassojen käyttö liittyy usein markkinointiin. Suurin osa esimerkiksi Facebookin tuloista tulee mainoksista. Mitä syvällisemmin Facebook tuntee käyttäjänsä, sitä paremmin se osaa kohdentaa persoonaamme puhuttelevia mainoksia. Toisinaan paljastuu myös tapauksia, joissa yritykset ovat käyttäneet yksityishenkilöiden kuvia mainoksissaan ilman lupaa.

Valvontaa vai helpotusta arkeen?

Kuvien määrän lisäksi niiden käyttötavat ovat laajentuneet. Kuvantunnistusta voidaan hyödyntää niin kaupan kassalla kuin poliisin työssä.

Valvontakameroiden ja kuvantunnistussovellusten määrä on rajussa kasvussa esimerkiksi Kiinassa. IHS Markit -tutkimuskeskuksen arvion mukaan Kiina käyttää videovalvontaan rahaa yli kymmenen miljardia euroa vuoteen 2021 mennessä. Vuonna 2016 maassa oli jo 176 miljoonaa valvontakameraa.

Kameroilla ehkäistään rikollisuutta, mutta kasvojentunnistusta käytetään jopa kahviloissa maksuvälineenä. Asiakkaan ei tarvitse kaivella lompakkoa, vaan hänestä otetaan kasvokuva, jonka avulla selvitetään hänen henkilöllisyys- ja maksukorttitietonsa. Katse linssiin, ja cappuccinon maksu hoituu sekunnissa. Kätevää ja pelottavaa.

– Voidaan ajatella, että rikolliset saadaan laajan kasvokuvarekisterin avulla nopeammin kiinni, ja tällä voi olla ennaltaehkäisevä vaikutus. On kuitenkin ongelmallista, jos mennään kohti totaalivalvontaa, jossa kaikkia voidaan valvoa ja muistuttaa valvonnasta, Lehmuskallio sanoo.

Lehmuskallio on parhaillaan Rudolf Arnheim -vierailijaprofessorina Berliinin yliopistossa. Totaalivalvonnan kauhut muistuttavat itsestään kaupungissa, jossa kansallissosialistit pystyivät tekemään valtavia etnisiä puhdistuksia, koska heillä oli hyvät tietokannat siitä, missä juutalaiset, romanit ja homoseksuaalit liikkuivat. DDR:n tiedustelupalvelua ja kylmän sodan ilmapiiriä taas luonnehti kaikkien epäily kaikkia kohtaan.

Rauhallista tilaa reflektiolle

Miksi sitten jaamme kuviamme, vaikka olemme huolestuneita niiden päätymisestä vääriin käsiin?

Vastaus on Lehmuskallion mukaan yksityisyysparadoksi. Tutkimuksissa on todettu, että ihmiset ovat huolissaan yksityisyydestään, mutta heidän käytöksensä on ristiriidassa huolen kanssa.

– Elämme kulloisessakin hetkessä, emmekä pysty tekemään kahta asiaa samaan aikaan. Sillä hetkellä, kun jaamme kuvan, emme pysty samalla analysoimaan, miten jakaminen vaikuttaa yksityisyyteemme, vaan tämä täytyy tehdä erikseen.

Lehmuskallion mukaan hyvä ohjenuora on luoda oman toimintansa analysoimiselle eli reflektiolle tiloja, jotka voivat olla hyvin monenlaisia. Arjessa tämä voi tarkoittaa vaikkapa mietiskelyä, ajatustensa käsittelemistä päiväkirjaa kirjoittamalla tai ystävän kanssa juttelemista.

Sosiaalisen median käyttöä ei tarvitse lopettaa, mutta välillä on hyvä pohtia, miksi haluamme jakaa tiettyjä asioita, ja mitä seurauksia jakamisella voi olla.

Kuvat luovat yhteisöjä ja osallisuutta

Negatiivisimmissa puheenvuoroissa kuviaan jakavat ihmiset esitetään lähes yksityisyytensä menettäneinä, Instagram-tykkäysten ohjaamina robotteina. Lehmuskallio ei näe asiaa näin synkästi.

– Tutkimusten mukaan ihmisillä on monenlaisia ja oivaltavia yksityisyysstrategioita.

Kuvien jakamisella on myös positiivisia vaikutuksia. Kuvien avulla voidaan nostaa esiin epäkohtia, käsitellä traumoja ja luoda yhteisöjä. Esimerkiksi sairauden kuvaaminen someen voi murtaa tabuja ja pitää sairaalassa makaavan ihmisen yhteydessä maailmaan.

– Haastatteluissa ihmiset ovat kertoneet, että he ovat saaneet vertaistukea, kun muut ovat jakaneet kuvia ja tietoa jostakin vaikeasta asiasta. Vertaistukea saaneet haluavat monesti jakaa oman kokemuksensa, koska se voi auttaa taas jotain toista.

Sosiaalinen media mahdollistaa myös laajojen ja löysien sosiaalisten siteiden kasvun. Someyleisön kanssa käytyä viestintää pidetään kuitenkin usein epäaidompana ja merkityksettömämpänä kuin kasvokkain keskustelemista.

– Miksi se ei olisi aitoa? Kulttuurimme on täynnä meille tärkeitä dokumentteja ihmisiltä, joita emme ole tavanneet. Meillä ei myöskään ole kontaktia suurimpaan osaan maapallon ihmisistä, vaan näemme heidät uutiskuvien kautta.

Siksi luolamaalaukset ja kuvat maapallon toisella puolella elävistä ihmisistä voivat koskettaa meitä syvästi.

Manipulaatio huolestuttaa myös millenniaaleja

Hätkähdyttävän realistiset video- ja kuvamanipulaatiot eivät ole ainoa totuutta uhkaava asia. Jopa manipulaatiomahdollisuuksia suurempi uhka on se, jos ihmisillä ei ole koulutusta, tietoa ja sananvapautta. Tällöin he ovat alttiimpia valeuutisille ja kuvapropagandalle. Näin pohtivat TAMKin neljännen vuoden kuvataiteen opiskelijat, 26-vuotias slovenialainen Barbara Jazbec ja 28-vuotias brasilialainen Tiago Mazza.

Jazbec tekee pääosin videotaidetta. Mazza keskittyy nykyään taidevalokuvaukseen, mutta vuosina 2013 – 2016 hän työskenteli vapaana lehtikuvaajana, ja hänen kuviaan julkaistiin useissa uutismedioissa, kuten Timessa The Guardian Timesissa ja Financial Timesissa.

Kuvaajan on tunnistettava arvonsa

Vaikka Jazbec ja Mazza ovat millenniaaleja ja tulevia visuaalisuuden ammattilaisia, heidän on joskus vaikea tunnistaa manipuloitu kuva.

– Huomaan värien säätelyn melko helposti. Mutta jos taitava ammattilainen lisää ihmisen kuvaan tai poista kuvasta jotain, sitä on vaikeampi huomata, Jazbec sanoo.

Mazzan kokemuksen mukaan uutismediat voivat valvoa sääntöjen avulla omien kuvaajiensa työskentelyä. Sen sijaan freelancereita on vaikeampi kontrolloida.

– Kuvatoimistoilla, jotka ostavat freelancereiden kuvia ja myyvät ne medioille, ei ole välttämättä minkäänlaisia valvontaa liittyen vaikkapa siihen, mitä Photoshopin työkaluja kuvaaja saa käyttää ja miten.

Mazzan mielestä on tärkeää, että kuvaajalla on selkeät arvot, jotka ohjaavat hänen työskentelyään. Totuudenmukaisuus on Mazzalle tärkeä arvo, ja hän käsittelee kuviaan maltillisesti. Mazza ei rikasta värejä huomattavasti, eikä koskaan lisää tai poista kuvistaan mitään.

– Henri Cartier-Bresson, joka oli yksi Magnum-kuvatoimiston perustajista, oli vielä puristisempi. Hän ei edes rajannut kuviaan ja käytti vain 50 millimetrin linssiä, koska se vastasi hänen mielestään tarkimmin sitä, minkä ihmissilmä näkee.

Jazbec muokkaa kuviaan tilanteen mukaan. Jos muotokuvan kohde toivoo, että vaatteiden värit erottuvat kuvasta kirkkaampina, Jazbec rikastaa värejä.

– Erääseen taideprojektiin otin kuvia itsestäni ja muokkasin kasvoistani tarkoituksella plastisen näköiset.

Jazbec myös arvioi kuvankäsittelyn vakavuutta tilannekohtaisesti.

– Jos kuvaaja muuttaa oranssin bussin punaiseksi tehdäkseen kohteesta erottuvamman, se on minulle okei. Olennaisempaa on se, ettei kuvan kertoma tarina muutu.

Deepfake-väärennökset pelottavat

Jazbec ja Mazza etsivät kuvista, videoista ja kuvataiteesta inspiraatiota ja uusia näkökulmia. Molemmat kokevat, että tietyt tunteet ja tarinat on helpompi ilmaista kuvan kuin sanojen avulla. He lukevat silti edelleen myös kirjoja.

– Tosin joudun pakottamaan itseni siihen, sillä pidän enemmän elokuvista, Mazza nauraa.

Jazbec taas viettää opintojen vuoksi niin paljon aikaa tietokoneella, että kirjan sivujen rapistelu on välillä virkistävää.

Maailman kuvallistumisessa Jazbecia huolestuttaa se, miten esimerkiksi manipuloidut Instagram-kuvat vaikuttavat nuorten kehonkuvaan ja itsetuntoon. Toisaalta, mitä tutumpaa kuvankäsittely nuorille on, sitä helpommin he voivat tunnistaa manipulaation, tehdä sen näkyväksi ja kritisoida sen haittoja.

Mazza näkee manipulaatiossa enemmän uhkia. Hän suhtautuu erityisen skeptisesti tekoälyn avulla luotuihin deepfake-videoihin, joissa ihminen voidaan väärentää tekemään ja puhumaan lähes mitä tahansa.

Jazbec ja Mazza toivovat, että mediakriittisyyttä opetettaisiin lapsille koulussa. Ongelma on kuitenkin se, että kaikissa maissa lapset eivät opi edes lukemaan ja kirjoittamaan. Jos alhaiseen koulutukseen yhdistetään vielä propaganda ja journalistien sensurointi, ollaan vaarallisilla vesillä.