Hyvä koulu on sellainen, jossa saa rauhassa oppia ja leikkiä

Pisa-tulokset romahtavat, oppilaat ja opettajat uupuvat. Koulu on jämähtänyt menneisyyteen ja kouluttaa lapsia eiliseen maailmaan.

Mediassa ja ajatushautomoiden pamfleteissa suomalainen peruskoulu näyttää olevan pahassa kriisissä. Siksi koulu tarvitsee perusteellista uudistamista. Onko näin?

– Jos katsoo kouluun liittyvää puhetta pitkällä aikavälillä, peruskoulu on aina ollut ongelmissa. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö todellisia ongelmia olisi, mutta koululta vaaditaan usein muutoksia juuri kriisipuheen kautta. Kaipaisin maltillisempaa puhetta koulun ongelmista, sanoo kasvatustieteen tenure track -professori Antti Saari Tampereen yliopistosta.

Myös väitöskirjatutkija, kasvatustieteen maisteri Isabella Aura näkee, että media usein lietsoo koulujen ongelmia.

– Jos esiin tulee yksittäinen ongelma, siitä leivotaan, että koko Suomen koulutusjärjestelmä on kriisissä, hän pohtii.

Olen kutsunut Saaren ja Auran keskustelemaan koulun tulevaisuudesta, koska he katsovat aihetta hieman eri kulmista. Saari puolustaa perinteistä koulua, joka ottaa etäisyyttä trendikkäisiin uudistumisvaatimuksiin. Auraa puolestaan kiinnostaa lasten ja nuorten opetuksen kehittäminen erityisesti pelillisten ja tarinallisten menetelmien avulla.

Mitä mieltä he ovat koulusta usein esitetyistä väitteistä? Millainen oikein olisi hyvä koulu?

Väite 1: Koulun tulee tehdä digiloikka, jotta opetus vastaa tulevaisuuden vaatimuksia.

Antti Saari: Vaatimus digiloikasta tuli esiin joitakin vuosia sitten. Siihen liittyi populistista kritiikkiä, jonka mukaan koulu on eristäytynyt muusta yhteiskunnasta ja oppilaat haukottelevat tunnilla, kun opettajat piirtävät liitutaululle.

Tämä johti toisinaan erikoisiin vaatimuksiin esimerkiksi digilaitteiden käytölle asetetuista kiintiöistä.  Lopulta koulussa saattoi olla hirveä määrä digilaitteita, joita kukaan ei osannut käyttää.

Isabella Aura: Koulun pitää seurata sillä tavalla aikaansa, että käytetään työkaluja, joita tällä hetkellä muutenkin käytetään. Jos opettaja joka tapauksessa hakee tietoa Googlesta, mikseivät oppilaatkin voisi sitä opetella.

Opettajilla pitäisi kuitenkin olla aikaa myös oman opetuksen reflektointiin. Ettei luokkaan vain tuoda 20 tablettia ilman, että opettajalla on aikaa suunnitella, miten niitä voisi käyttää osana opetusta.

Saari: Minua ärsytti digiloikka-retoriikassa ajatus, että digitaaliset laitteet tulisivat ja muuttaisivat kaiken. Paljon riippuu kuitenkin siitä, miten opettajat digitaalisen teknologian ratkaisuja ymmärtävät ja hyödyntävät.

Väite 2: Kirjojen lukeminen ja opettajan kuunteleminen on vanhanaikaista – tarvitsemme uusia keinoja oppimiseen.

Aura: Nämä ovat itse asiassa todella kaukana toisistaan! Kirjoja pitää lukea, mutta ei ehkä kuitenkaan niin, että opettaja tai opetussuunnitelma määrää, mikä kirja luetaan kannesta kanteen. Se tuskin innostaa lapsia ja nuoria lukemaan.

Opettajan kuuntelemisellekin on aikansa ja paikkansa, kunhan sitä ei tehdä vain siksi, että se on helpointa opettajalle. Ei ole kovin paljon näyttöä, että opettajalähtöinen oppimistapa olisi se paras. Parhaita tapoja ovat yleensä ne, joissa tehdään, tutkitaan ja löydetään yhdessä.

Saari: Julkisuudessa esitetään usein, että on olemassa ”perinteistä” ja ”uutta” pedagogiikkaa. Perinteinen on sitä, että päntätään kirjoja, opettaja puhuu ja muut kuuntelevat. Uudessa mallissa taas oppilaat pääsevät itsenäisesti suunnittelemaan omaa oppimistaan, on virtuaalitodellisuutta ja vaikka mitä hauskaa. Nämä vastakkainasettelut tuodaan usein sellaisilta tahoilta, jotka eivät juuri tunne kentän toimintaa. Kasvatustieteestä ei löydy perusteita tällaiselle jaolle.

Meillä on kouluissa paljon erilaisia pedagogisia tilanteita, tavoitteita, opettajia ja luokkia. Tässä kirjossa on mahdoton sanoa, mikä on tutkimuksellisesti paras ja toimivin opetusmenetelmä. Meillä on paljon hyviä, toimivia menetelmiä vaihteleviin tilanteisiin ja tarpeisiin.

Aura: Oma tutkimukseni liittyy siihen, miten oppimisympäristö voi rohkaista leikkiin, pelaamiseen ja tarinankerrontaan. Sellaista koulun mielestäni tulisikin olla. Luovuus ja itsensä ilmaiseminen ovat lapsille ja nuorille tärkeitä, olivat he sitten 5- tai 15-vuotiaita.

Väite 3: Koulun tulee innostaa oppimaan. Yksittäiset tiedot tai taidot eivät ole niin tärkeitä.

Aura: Väittäisin, että kun oppilaassa herää oppimisen into ja luottamus omaan kykyyn oppia, se on avain kaikkeen muuhun. Jos asioita opetellaan ulkoa, mutta taustalla ei ole merkitystä, miksi nämä kannattaa oppia, asiat unohtuvat nopeasti.

Jokainen voi etsiä omia tapoja oppia myös niitä asioita, jotka eivät tunnu niin kiinnostavilta. Vaikka oppilas ei olisi kiinnostunut geometriasta, tavat opetella sitä voivat olla hänelle innostavia. Siten hän oppii ikään kuin vahingossa.

Saari: Kouluihin liittyvässä asiantuntijapuheessa korostetaan paljon sitä, että oppimisen tulisi olla motivoivaa ja hauskaa. Myös työelämäpuheessa vaaditaan, että työn tulisi mahdollistaa itsensä toteuttaminen, luovuus ja mielihyvä työstä. Mutta onko se realistinen kuvaus siitä, mitä koulu tai työelämä voivat olla? Toisinaan ne eivät anna välittömästi tyydytystä, vaan palkinto odottaa ehkä jossain kauempana.

Aura: Sellainen voi lisätä painettakin, miksi en ole onnellinen työssäni, tai miksi en innostu oppimisesta. Se voi ruokkia osaltaan pahoinvointia ja motivaation puutetta.

Saari: Oppimista ei ylipäätään tarvitse ajatella vain välittömän hyödyn ja mielihyvän kautta. Lapsi ei vielä tiedä, mitä kaikkea hänestä voi tulla tai mitä tuleva elämä voi olla. Nekin asiat, jotka hän oppii vähän pienemmällä motivaatiolla, voivat olla tärkeitä vuosien päästä.

Väite 4: Kouluissa tarvitaan oppiainerajat ylittävää ilmiöoppimista.

Saari: Kyllä, miksei? Kunhan siitä ei tehdä syntipukkia, että tämä on Pisa-romahdusten ja muiden takana, tai että tämä on se, joka ratkaisee kaikki ongelmat koulussa.

Aura: Väitän, että tätä on aina tehty. Eihän vaikkapa biologiaa voi opettaa tyhjiössä, vaan siihen liittyy esimerkiksi lukemista, laskemista ja piirtämistä. Ilmiöoppiminen on vain tapa kuvata ja korostaa sitä, että asioita opetellaan laaja-alaisesti.

Saari: Pelillistäminenhän toimii usein välineenä, jolla voi yhdistää eri oppiaineita ja lähestymistapoja.

Aura: Juuri niin. Se on työkalu, jonka avulla sisältöä välitetään.

Väite 5: Koulun tulee opettaa tarpeellisia työelämätaitoja.

Aura: Tutkimuksessa puhutaan usein tulevaisuuden työelämätaidoista. Tarvitaan joustavuutta, tuottavuutta, vastuun ottamista, johtamistaitoja ja taitoja toimia ryhmässä. Pitäisikö näitä opettaa, no pitäisi. Ne ovat taitoja, joita tarvitsemme ihmisenä muutenkin.

Saari: Ongelmaksi väite muuttuu, jos ajatellaan, että koulun on vain tuotettava materiaalia, jota työmarkkinat tarvitsevat. Jos tähtäämme pelkästään ulkoiseen käyttöarvoon, koulusta katoaa leikki ja vapaus. On demokratiallekin vaarallista, jos meillä ei ole paikkoja, joissa voimme ottaa kriittistä etäisyyttä asioihin.

Aura: Toivon, että painotus siirtyisi siitä, että tuotamme työmarkkinoille osaavaa työvoimaa siihen, että tuotamme hyvinvoivia kansalaisia ja yksilöitä.

Mielestäni hyvä koulu on sellainen, jossa kaikilla on hyvä olla. Ei pelkästään oppilailla, vaan myös opettajilla ja muulla henkilökunnalla. Heillä on aikaa oppilaille, aikaa itselle ja aikaa kohdata ihminen ihmisenä.

Saari: Hyvä koulu on tila, jossa lapsi voi kokea olevansa turvassa ja jossa hänellä on aikaa pohtia, mikä tämä maailma on. Parhaassa tapauksessa koulu on vähän syrjässä maailman kuohuista, ja siellä on mahdollisuus olla jotain muuta kuin ympäröivässä maailmassa.

Keitä he ovat?

Antti Saari

Antti Saari on tenure track -professori Tampereen yliopiston kasvatustieteen ja kulttuurin tiedekunnassa. Tutkimuksessaan hän on keskittynyt kasvatusfilosofiaan, kasvatuksen aatehistoriaan sekä kasvatuksen ja koulutuksen asiantuntijatietoa ja -valtaa koskeviin kysymyksiin.

Saaren kirja Kasvatusteoria antiikista nykypäivään (Gaudeamus) ilmestyi vuonna 2021.

Isabella Aura

Isabella Aura on väitöskirjatutkija Tampereen yliopiston informaatioteknologian ja viestinnän tiedekunnassa. Hän valmistelee väitöstutkimusta lasten ja nuorten opettamisen kehittämisestä pelillisten, tarinallisten ja leikillisten menetelmien avulla.

Taustaltaan Aura on kasvatustieteen maisteri ja varhaiskasvatuksen opettaja.