Modernia rakennusperintöä uhkaa puukaupunkien kohtalo
Rakennusperinnön hoidon tutkija ja yliopisto-opettaja Iida Kalakoski sanoo, että modernin rakennusperinnön ongelmat ovat pitkälti samanlaisia kuin aikanaan puukaupunkien, joita mitätöitiin vetoamalla sosiaalisiin ongelmiin, paloriskeihin, korjauskuluihin ja tehottomaan tonttimaan käyttöön. Nyt esille nostetaan sisäilma, homekoulut, riskirakenteet ja ongelmalähiöt.
Kalakosken mukaan meillä ei ole varaa toistaa 1960–1980-lukujen virheitä, joiden seurauksena kokonaisia kaupunginosia jyrättiin maahan. Hän harmittelee, että nyt vain viitisenkymmentä vuotta myöhemmin osaa näistä alueista uhkaa jälleen purkaminen ja korvaaminen uusilla.
– Suhteellisen nuoren rakennusperinnön arvoa on vaikea tunnistaa. Näyttää siltä, että vasta riittävä ajallinen etäisyys mahdollistaa uudelleenarvioinnin, Kalakoski sanoo.
Puukaupunkien kanonisointi kesti kauan
Porvoon ja Rauman kaltaiset puukaupungit tuntuvat nyt itsestään selviltä säilyttämiskohteilta. Toisin ajateltiin 1960–1970-luvuilla, jolloin Tampereella tuhottiin Amurin ja Tammelan puukaupunginosat. Röttelöiksi miellettyjen puutalojen säilyttämistä pidettiin silloin mahdottomana. Edes arkkitehdit ja rakennussuojelijat eivät tunnistaneet laajasti niiden arvoa ennen purkuaallon käynnistymistä.
Iida Kalakoski on tutkinut yhdessä Satu Huuhkan ja Olli-Paavo Koposen kanssa pohjoismaisten puukaupunkien kanonisointia ja niiden kehitystä kulttuuriperintökohteiksi. Muutos kesti vuosikymmeniä.
Miksi me ymmärrämme puukaupunkien arvon nyt, mutta emme ymmärtäneet sitä vielä 50–60 vuotta sitten?
– Silloin puukaupunkeja oli paljon, se oli suomalaisen kaupungin perustyyppi. Ei tarvittu käsitettä puukaupunki, koska kaikki kaupungit olivat puisia täällä meillä Pohjolassa. Ihailtiin kivirakentamista, mutta vain harvalla oli siihen varaa, Kalakoski sanoo. Puu taas oli arkinen ja helposti työstettävä materiaali, josta oli edullista rakentaa esiteollisen rakentamisen aikana.
Suomenkielinen käsite ”puukaupunki” mainittiin tiettävästi ensimmäistä kertaa kirjallisuudessa vuonna 1926, mutta vasta 1960-luvulla niistä alettiin puhua suojelun arvoisina paikkoina. Siinä vaiheessa puurakennuksia oli kuitenkin alettu purkaa maaltamuuton ja kaupunkien kasvun seurauksena.
Puutaloja oli pitkään laiminlyöty, ja niitä pidettiin heikkokuntoisina. Suurta yleisöä oli vaikea saada innostumaan niiden suojelusta. Suojeluajatus lähti kehittymään vasta ammattilaisten kirjoituksista.
Venetsian julistus vuodelta 1964 oli historiallisesti käänteentekevä rakennussuojeludokumentti, jonka ansiosta alettiin pikkuhiljaa kiinnittää huomiota siihen, että rakennetut ympäristöt voivat olla merkityksellisiä nimenomaan kokonaisuuksina.
– Puukaupunkijuttu on pohjoismainen ilmiö, mutta se miten se nousi suojelun piiriin, on osa isompaa kansainvälistä liikehdintää.
Rakennusperintökäsitys laajeni niin, että monumenttien jälkeen alettiin kiinnittää huomiota rakennusryhmiin ja kaupunkitiloihin. Yksittäisten monumenttirakennusten lisäksi alettiin arvostaa myös vaikkapa talousrakennuksia kokonaisuuksien osina.
Sosiaaliset syyt painoivat enemmän kuin rakennusperintö
Puukaupunkien suojelun perusteet olivat varhaisissa 1960- ja -70-lukujen keskusteluissa pikemmin sosiaalisia kuin kulttuurihistoriallisia.
– Se liittyy ajan kuvaan, joka oli aika poliittista. Rakennussuojelun nostivat esiin aikansa nuoret radikaalit, jotka nykyisin ovat muun muassa arkkitehtuurin historian emeritusprofessoreita. Sosiaalinen näkökulma tarjosi ehkä siihen aikaan pätevämpiä perusteluita kuin kulttuuriset tai rakennushistorialliset argumentit, Iida Kalakoski sanoo.
Puutalot saattoivat olla tehtaiden vuokra-asuntoja, joissa asui alempia sosiaaliluokkia. Nuoret arkkitehtuurin radikaalit ajattelivat, että rakennusten purkaminen tuhoaisi myös niiden ympärille syntyneet yhteisöt eikä asukkailla olisi enää varaa alueen uusiin ja kalliimpiin asuntoihin.
Kalakoski arvioi, että kyse oli myös rakennussuojelupuheen kehittymättömyydestä, kun rakennusperinteeseen liittyviä argumentteja ei löydetty eikä niitä koettu vakuuttavina.
– Nyt on vähän samanlainen tilanne, kun rakennussuojelupuheeseen otetaan apua ekologisuudesta. Puhtaasti rakennussuojelulliset argumentit koetaan ehkä niin kevyiksi, etteivät edes ammattilaiset luota yksinomaan niihin. Ennen oli luontevaa luottaa sosiaalisuuteen, nyt luotetaan ekologisuuteen.
Kalakoski painottaa, ettei ekologisten ja kulttuuristen näkökulmien sekoittaminen ole falskia.
– Se kuvastaa aikamme arvoja samaan tapaan kuin 1970-luvun rakennussuojelupuheen sosiaalinen värittyneisyys. Yhteistä on myös se, etteivät kulttuurihistorialliset arvot tunnu vieläkään pärjäävän omillaan.
Täydennysrakentaminen lisää purkuhaluja ja tuhoaa liikesiivet
Kasvukeskuksissa kuten Tampereella suositaan nyt purkavaa täydennysrakentamista, jonka varjolla hyväkuntoisten rakennusten purkaminen on lisääntynyt.
– Matalat liikesiivet häviävät Tampereen keskustasta. Ne ovat kerrostuma, joka edustaa yhtä kaupunkisuunnittelun lukua. Niiden avulla saadaan valoa sisäpihoille. Nykyisessä kaupunkisuunnittelussa ne näyttäytyvät täydennysrakentamispaikkoina, mutta kun niiden rakenteet eivät kestä korottamista, niin niitä puretaan ja tehdään tilalle korkeampia taloja, Iida Kalakoski sanoo.
Kalakoski pohtii, katoaako Tampereelta kokonaan matalien liikerakennusten rytmi kerrostalojen lomasta. Hän ei ole varma siitä, että nyt käynnissä oleva täydennysrakentaminen tuottaisi kestäviä ratkaisuja.
– Jos täytämme seuraavan kymmenen vuoden aikana kaikki keskustan täydennysrakennuspaikat, niin siitä tulee aika vahva kerrostuma. Mutta tuleeko siitä sellainen, joka kestää aikaa ja jonka me haluamme tästä ajasta jättää jälkeemme?
Valkoinen kulkutautisairaala ei mahdu Tampereen punatiilitarinaan
Tietyn rakennustavan kanonisointi ja arvoluokitukset voivat johtaa siihen, että kaanoniin kuulumattomat rakennukset eivät säästy.
Tutkijat havaitsivat, että Raumalla kivirakennukset saattoivat joutua purettaviksi, koska niiden materiaali ei vastannut puukaupungin ominaisuuksia. Kaupungista haluttiin tehdä puukaupunkimaisempi kuin se onkaan.
Tampereella puolestaan voisi tulkita, että puurakennusten säilymisen edellytykset heikkenivät, kun punatiili tulkittiin kaupungin erityispiirteeksi.
– Tampereella on hyvät mahdollisuudet säilyä, jos on punatiilinen tehdasrakennus kosken liepeillä, mutta säilymisen edellytykset heikkenevät kauempana keskustasta, Iida Kalakoski sanoo.
Kalakoski on viime aikoina perehtynyt Tampereen Eteläpuiston läheisyydessä sijaitsevan kulkutautisairaalan tonttiin yhdessä arkkitehtiopiskelijoiden kanssa. Alueen heikkoon rakennusperintöstatukseen on monien muiden syiden ohella vaikuttanut kenties sekin, että siellä ei ole punatiilisiä tehdasrakennuksia vaan muun muassa valkoiseksi rapattu sairaalarakennus. Se ei kuulu siihen tarinaan, jota Tampere haluaa kertoa itsestään.
– Jos joku tarina vahvistuu tosi paljon, niin se antaa oikeutuksen sivuuttaa muita tarinoita. Tällainen terveydenhuollon rakennus on jätetty oman onnensa nojaan, vaikka se tuntuu tässä hetkessä valtavan mielenkiintoiselta, kun olemme taas kulkutautiepidemian keskellä.
Morkku ja tavara-asema väistyivät liikenteen tieltä
Tampereella syntyi mielenkiintoinen rakennussuojelunäytelmä, kun kaupunki halusi raivata VR:n seurantalo Morkun ja tavara-aseman uuden kadun tieltä. Näytelmän huipennuksena seurantalo Morkku päätettiin purkaa ja tiilinen tavara-asema siirtää sen tilalle.
Iida Kalakoski pitää ”jotenkin tamperelaisena” sitä periaatetta, että liikennesuunnittelu jyrää alleen rakennusperinnön. Toisaalta liikenteen järjestäminen on kannaksella kasvavassa kaupungissa ikuinen haaste. Suuremmassa mittakaavassa samanlainen tilanne koettiin 1980-luvulla, kun Paasikiven-Kekkosentie vedettiin Petsamon puutalokaupunginosan läpi.
VR:n tavara-aseman siirto on kiinnostava tapaus myös rakennusperinnön arvoasetelmien kannalta. Iida Kalakoski ja Hannele Kuitunen tekivät tutkimuksen siitä, miksi juuri Morkku joutui väistymään tavara-aseman sijasta.
Tutkijat löysivät joukon asiakirjoja, joissa tavara-asema nousi arvostuksissa hiljalleen Morkun ohi vuodesta 1986 alkaen. Kehitys lähti yhdestä dokumentista, jossa tavara-asema mainittiin lyhyesti mutta Morkkua ei lainkaan.
2000-luvun alusta alkaen erilaiset raportit ja selvitykset alkoivat toisintaa samoja havaintoja, joista muodostui lopulta kaanon.
– Se oli mielenkiintoinen prosessi, joka huipentui siihen, että nämä kaksi rakennusta laitettiin kilpailemaan säilymisen mahdollisuudesta. Tämä oli jännittävä trilleri, koska molemmat eivät voineet säilyä. Lopputuloksena päädyttiin siirtämään toinen rakennus puretun paikalle, jolloin siirrettykin rakennus menetti ominaispiirteitään, Kalakoski sanoo.
Arvostukset olisivat voineet mennä toisinkin päin. Vastakkain asetettiin rautatieläisille ja myöhemmin kulttuurin harrastajille tuttu seuraintalo ja varasto- ja toimistorakennus, jonka seinässä oli sisällissodan luodinreikiä. Arvonmäärittelyssä arjen historia asettui toisarvoiseksi esimerkiksi sotahistoriaan nähden.
– Puurakennuksia tutkineena minua kiinnostaa sekin, näkyykö arvotuksessa edelleen eroa myös puu- ja kivirakennusten välillä. Morkun tapauksessa erilaiset arvostukset alkoivat vahvistaa toinen toistaan, ja ne toistuivat asiakirjasta toiseen.
Kalakoski sanoo tulleensa siihen tulokseen, että ei ole yhdentekevää, miten rakennusperinnöstä puhutaan. Sanat alkavat toistuessaan saada painoarvoa.
– Sillä voi olla iso merkitys, miten lehdistö puhuu modernista rakennuskannasta. Jos korjaaminen nähdään aina kalliina ja riskialttiina, niin siihen aletaan suhtautakin niin.
Säilyttäminenkin voi olla ennakkoluulottomuutta
Tampere on saanut mainetta ennakkoluulottomana rakentajana, joka on onnistunut rantatunnelin ja ratikan kaltaisissa suurhankkeissa.
Iida Kalakoski sanoo, että ennakkoluuloton ja reipas ote asioihin ei ole rakennussuojelun kannalta vain hyvä asia.
– Haluaisin haastaa ihmiset näkemään, että ennakkoluulotonta kehittämistä voi olla myös se, että säilytetään jopa odotettua enemmän ja ammennetaan olemassa olevasta. Ei kehityksen aina tarvitse tarkoittaa sitä, että puretaan ja tehdään uutta tilalle.
Ennakkoluulotonta uutta tamperelaisuutta olisi Kalakosken mielestä se, että ymmärretään olemassa olevien rakennusten potentiaalia ja niiden imagollisia tekijöitä.
– Voisi helposti tehdä vaikka jonkun Instagram-tutkimuksen siitä, mitä kohteita Tampereella paikalliset ja turistit kuvaavat. Nehän ovat usein vanhoja rakennuksia, koski- ja tehdasmiljöötä tai tallipihaa. Uusiakin vanhoja kohteita voisi tuoda merkityksellisten paikkojen joukkoon, Kalakoski sanoo.
Restaurointi ja purkaminen eivät Kalakosken mukaan ole ainoita vaihtoehtoja. Niiden väliin jää iso joukko toimenpiteitä, kuten osittainen säilyttäminen ja rakennusosien kierrättäminen.
– Ei aina tarvitse lähteä kuntoraportti edellä ja todeta, että tämä on mahdotonta, Kalakoski sanoo.
Teksti: Heikki Laurinolli
