Ärsyttävät ärsykkeet – uutisilmoitukset provosoivat tunteitamme

Työ- ja päiväkotipäivän jälkeen harhailet väsyneenä ja nälkäisenä lapsesi perässä marketin käytävillä. Ajatuksesi seilaavat viimeisimmän palaveriaiheen ja jääkaapin sisällön välillä. Tahtoikäinen repii hyllyistä tavaroita ja juoksee karkuun. Kännykkä kilahtaa taskussa. Taas. Pitää tarkistaa, laittaako puoliso viestiä siitä, mitä kaupasta tarvitaan. Ei. ”Seksihelle sai toimittajat villiintymään – meteorologeja nolottaa.” Taas yksi pahuksen uutisilmoitus!

Uutisilmoitukset ovat viestejä, jotka saapuvat suoraan laitteidemme näytölle ilman, että meidän tarvitsee erikseen avata uutissovellusta. Kun sallimme uutisilmoitukset, mahdollistamme monenlaisia tunteita herättävän ärsyketulvan suoraan siihen tilanteeseen, missä tuolloin satumme olemaan. Lukijoina luomme uutiselle arvoa jo ilmoituksen herättämien tunteiden pohjalta, lukematta varsinaista uutista.

Erilaisten sovellusten lähettämät uutisilmoitukset ärsyttävät eniten silloin, kun ne tuntuvat turhilta ja harhaanjohtavilta, kertovat aihetta tutkineet Leena Mäkelä ja Mika Boedeker Tampereen ammattikorkeakoulusta. Toisaalta lukijan kannalta merkitykselliset, hyödylliset tai ilahduttavat uutisilmoitusten aiheet lisäävät arvostustamme palvelua kohtaan.

 

Puhelin kilahtaa – yksi ilahtuu, toinen pimahtaa

Tutkimukseen osallistui 23 uutisilmoitusten käyttäjää, jotka raportoivat erilaisista lähteistä tulevista ilmoituksista annettujen tehtävien mukaisesti 10 päivän ajan. Tutkittavia oli alaikäisistä viisikymppisiin, ja heitä yhdisti kiinnostuneisuus maailman menoon ja halu saada tietoa. Joukossa oli myös kriittisiä ja hyvinkin kriittisiä osallistujia, jotka lopettivat uutisilmoitusten tilaamisen tutkimuksen päätyttyä. Tutkimusmenetelmänä oli uudenlainen laadullinen mobiilietnografia. Käyttäjät lähettivät vastauksensa tutkijoille Indeemo-nimisellä kännykkäsovelluksella, joka toimii Instagramin tapaisesti.

Vastauksia kertyi yhteensä noin 600, joista jotakuinkin puolessa oli tunnistettavissa jokin tunnetila. Tutkijat jakoivat tunnistettujen tunteiden kirjon neljään pääryhmään: iloon, tyyneyteen, ikävyyteen ja kireyteen. Vastaajien tunteista hieman yli puolet (57 %) oli luokiteltavissa positiivisiksi ja hieman alle puolet (43 %) negatiivisiksi.

Miksi uutisilmoituksia kuitenkin tilataan, jos ne aiheuttavat niinkin paljon negatiivisia tunteita?

Tutkijoiden mukaan arvonluonti on ristiriitainen prosessi ja negatiivisetkin tunteet ovat tärkeitä. Uutisilmoituksesta saatu tieto voi olla hyödyllistä, vaikka ilmoitus herättäisikin esimerkiksi paheksuntaa tai surua. Kaikki julkisuus ei kuitenkaan ole hyvää julkisuutta enää siinä vaiheessa, kun negatiivisia tunteita herää liikaa ja jatkuvasti. Silloin uutisilmoituksen arvo tuhoutuu.

– Jos ilmoitukset ottaisivat minua koko ajan päähän, laittaisin ne varmaankin pois päältä, Boedeker sanoo.

Tutkimus nojaa niin sanotun palvelulogiikan ajatukseen siitä, että arvonluonti tapahtuu kolmella alueella: tarjoajan alueella, yhteisellä alueella ja asiakkaan alueella. Palveluntarjoaja luo ilmoituksellaan lukijalle vain potentiaalista arvoa. Todellisen (käyttö)arvon luo aina lukija asiakkaan alueella.

–  Uutismedia luo potentiaalista arvoa suunnittelemalla ja lähettämällä uutisilmoituksia, joiden asetuksia lukija voi säätää yhteisellä alueella. Asiakkaan alueella lukija luo ilmoitusten käytöllään itsenäisesti monenlaista, myös emotionaalista, arvoa yksilöllisesti ja kollektiivisesti. Hän voi esimerkiksi tulla hyvälle tuulelle urheilumenestysilmoituksen takia ja iloita siitä työkavereiden kanssa.

Uutisilmoituksille annettu arvo ja koetut tunteet ovat erittäin yksilöllisiä ja tilannekohtaisia. Vaikka laajempia yleistyksiä uutisilmoitusten käyttötavoista ei voida Mäkelän ja Boedekerin tutkimuksen perusteella tehdä, pienestä otannasta oli mahdollista havaita muutamia erityyppisiä uutisilmoitusten käyttäjäryhmiä:

1. Käyttäjät, jotka käyttivät moniakin palveluita yhtä aikaa eivätkä olleet kovin tarkkoja käytöstään.
2. Käyttäjät, jotka miettivät paljonkin sitä, kohdentuvatko ilmoitukset heille hyvällä tavalla. He näkivät vaivaa ilmoitusten hallitsemiseksi itse.
3. Kriittisimmät käyttäjät, jotka eivät halunneet ”mitään turhakkeita omille henkilökohtaisille ruuduilleen”.
4. Käyttäjät, joille uutisilmoitusten maailma oli teknisesti tai kulttuurisesti melko etäinen. Tämä ei ollut sinänsä negatiivinen asenne ilmoituksia kohtaan, vaan ennemminkin elämäntapakysymys.

– Osalle uutisilmoitukset olivat kovin esteettinen asia. Joku otti sillä tapaa kantaa, ettei halua esimerkiksi katastrofiuutisia koristelemaan puhelintaan epämiellyttävällä tavalla, Boedeker kertoo.

Tunteista vastuuseen

Uutismedioilla on sekä journalistisia että kaupallisia paineita. Lukijakilpailun tuoksinassa uutisilla yritetään herättää yhä enemmän tunteita. Uutisilmoitukset vilisevät klikkiotsikoita ja provosoivat reagoimaan. Mutta kenellä on vastuu siitä, millaisia tunteita uutisilmoitukset herättävät? Ja kuka päättää, mistä asioista saamme tietoa?

Mika Boedekerin mielestä emme voi mitään hetkessä tulevalle tunteelle, mutta olemme hyvin erilaisia siinä, miten tunteeseen reagoidaan ja suhtaudutaan. Pitäisi tunnistaa oma tunne ja selittää se itselleen: analysoida, miksi tunnen näin. Tämän jälkeen voi edetä tunteen säätelyyn eli miettiä, mitä tunteella tekee.

– Saanko tästä voimia vai jähmetynkö, vai mitä tässä tapahtuu? Muuten vain kauhistumme, närkästymme tai vihastumme, emmekä mieti sen enempää, minkä ihmeen takia tästäkin hermostun, Boedeker havainnollistaa.

Tilatessaan uutisilmoitukset vastaanottaja altistaa itsensä tieto- ja ärsyketulvalle, joka aiheuttaa tunteiden lisäksi stressiä. Tätä informaatioteknologian aiheuttamaa henkistä kuormitusta kutsutaan teknostressiksi, jota on tutkinut tenure track -professori Henri Pirkkalainen Tampereen yliopistosta. Pirkkalaisen mukaan liialliset teknologiaärsykkeet aiheuttavat kuormitusta, olivat niiden herättämät tunteet sitten negatiivisia tai positiivisia. Tunteet ja reagointi ovat myös hyvin tilannesidonnaisia. Ilmoitusten ajoitus korostuu: jo muutama minuutti suuntaan tai toiseen voi olla ratkaiseva lukijan reaktion kannalta.

– Teknologiaa ei varmaan voi edes suunnitella siten, että se soveltuisi aina kaikkiin tilanteisiin parhaalla mahdollisella tavalla, Pirkkalainen sanoo.

Lukija voi aktiivisesti säätää uutisilmoitusasetuksiaan ja rajoittaa vastaanottamiaan ilmoituksia. Tämä voi kuitenkin tuntua työläältä.

Leena Mäkelä korostaa uutismedian vastuuta tunteiden tuputtajina.

– Totta kai loppupeleissä se on lukija, joka tunteen saa, ja voi saada tunne-elämyksiä hyvinkin arkisista ilmoituksista. Mutta medialla on suuri vastuu olla manipuloimatta ihmisille tunteita.

Mäkelän mukaan tasokkaat journalistiset mediat tietävät, että esimerkiksi klikkiotsikoita ei saisi käyttää, vaan pitäisi pyrkiä asialliseen informaatioon. On kuitenkin joitakin asioita, joita journalististen välineiden tulisi enemmän ottaa huomioon, koska uutisilmoitukset tulevat henkilökohtaiselle ruudulle.

– Jos palvelussa ei ole esimerkiksi ikärajoituksia, kannattaa miettiä, miltä jokin tosi väkivaltainen uutinen saattaa tuntua 15-vuotiaasta vastaanottajasta. Täytyy ymmärtää, miten paljon erilaisia henkilöitä kohderyhmissä on.

– Jos kaikki vain yrittävät saada tunnereaktion aikaiseksi, tunteet menettävät merkitystään ja sisältö tyhjenee, Boedeker lisää.

Henri Pirkkalainenkin näkee vastuun jakautuvan niin lähettäjälle kuin vastaanottajalle. Uutispalvelulla on vastuu tekniikan toiminnallisuuksista ja ammattimaisesta sisällöstä. Käyttäjän kokemuspuolesta uutismedia ei voi ottaa täyttä vastuuta.

– On tervettä, että ihmisillä on reaktioita asioihin, eikä vain pyöritellä pumpulissa, hän sanoo.

Boedeker ja Mäkelä ovat samaa mieltä siitä, että pelkkien positiivisten tunteiden ruokkimiseen ei voi keskittyä. Median vastuulle ei voi sysätä yksittäisen ihmisen reaktioita.

– On tervettä, että ihmisillä on reaktioita asioihin, eikä vain pyöritellä pumpulissa

Ketkä puhuvat?

         Leena Mäkelä

• Uutisilmoitusten suurkuluttaja ja toivoton sekakäyttäjä, notifikaatiot kahdessa puhelimessa. Ei anna ilmoitusten keskeyttää mitään tärkeää, mutta tykkää selata ja skrollailla.
• Kiinnostunut uutisilmoituksista media- ja kulttuurialan näkökulmasta.
• DEEVA-hankkeen vastuuhenkilö Tampereen ammattikorkeakoulussa.
• Filosofian tohtori, osaamispäällikkö, TAMKin Media, musiikki- ja taide -yksikkö

        Mika Boedeker

• Ei käytä uutisilmoituksia eikä muita ilmoituksia puhelimessaan. Tilaa paperisen Aamulehden ja katsoo puoli yhdeksän uutiset.
• Kiinnostunut uutisilmoituksista palveluliiketoiminnan näkökulmasta. Haastaa palveluntarjoajat kysymällä: Kuka pystyisi tuottamaan sellaisen palvelun, että se koukuttaisi minutkin? Paljonko pystyisin ja haluaisin itse säädellä palvelua?
• Filosofian tohtori, yliopettaja, TAMKin Liiketoiminta-yksikkö

        Henri Pirkkalainen

• Tilaa ilmoituksia vuorovaikutuskeskeisesti keskinäisviestinnän lähteistä, ei halua seurata yksipuolista uutisvirtaa.
• Tutkinut muun muassa teknostressiä ja IT-imua
• Tenure track -professori, Tampereen yliopiston johtamisen ja talouden tiedekunta

Työkaluja tunteiden hallintaan

Medialukutaidon ja IT-taitojen opetuksella voidaan vaikuttaa siihen, miten ihmiset selviytyvät uutisilmoitusten herättämistä hankalista tunteista, teknisistä ongelmista ja teknologian aiheuttamasta stressistä.

Henri Pirkkalaisen mukaan teknologialähtöinen ja välinevetoinen kulttuuri on aiheuttanut sen, että medialukutaito ei ole mitenkään voinut pysyä kehityksen perässä, koska viestintäkanavia tulee koko ajan lisää.

Teknologialle altistumisen määrälläkin on merkitystä. Altistuminen voi olla erilaista esimerkiksi iän tai ammatin mukaan. Pirkkalainen kertoo teknostressin keskittyvän tietotyöammatteihin, joissa työtehtävät hoidetaan pääosin informaatioteknologian (IT) avulla. Toisaalta tietotyöläisten IT-käyttötaidot ovat usein hyvät, mikä ennaltaehkäisee teknostressin negatiivisia vaikutuksia.

Tietotyöläisten siunaus tai kirous on myös IT-imu, eli innostunut asenne informaatioteknologiaa kohtaan ja tarve käyttää sitä ajallisesti enemmän. IT-imu lisää tuottavuutta ja myönteistä vertaispainetta työpaikoilla tiettyyn pisteeseen saakka, mutta teknologia voi vetää puoleensa liikaakin, jolloin sen tuottamat hyödyt muuttuvat haitoiksi. IT-addiktit kärsivät usein yksinäisyydestä ja ahdistuksesta.

Positiivinen asennoituminen teknologiaan ja hyvät IT-taidot muodostavat Pirkkalaisen mukaan hyvän proaktiivisen puskurin, kun ongelmatilanteita tulee. Proaktiivisuus on aktiivista ja aloitteellista toimintaa, josta ihminen itse ottaa vastuun. Vähäinen altistus teknologialle voi johtaa reaktiivisiin keinoihin, kuten kiroilemiseen, turhautumiseen ja tilanteesta pois lähtemiseen. Reaktiivisessa suhtautumistavassa asiat tuntuvat vain tapahtuvan ilman, että niihin voi vaikuttaa, ja ihminen reagoi vaistonvaraisesti aktiivisen toimimisen sijaan. Pelkkien reaktiivisten keinojen käyttö on tulehduttavaa, eikä niistä ole hyötyä ongelmanratkaisussa.

– Eriarvoistumisen välttämiseksi on tärkeää, että teknologian käyttötaito nähdään yleisenä kansalaistaitona, ja kansalaisille opetetaan proaktiivisia keinoja teknologiapulmista selviämiseen.

 

Uutisilmoitusten räätälöinnin voi viedä miten pitkälle vain, mutta median tulee tehdä räätälöintiä vastuullisesti. Käyttäjien pitäisi myös ottaa järjestelmät haltuun eikä jättää kaikkea tekoälyn ja automatisaation varaan

 

Elämää mielihyväkuplassa?

Käyttäjän omien valinnanmahdollisuuksien jatkuva lisääntyminen on sekä mahdollisuus että uhka tunteiden säätelylle. On hienoa, että voimme hallita omaa uutisvirtaamme niin, että saamme uutisilmoituksia pääasiassa meitä kiinnostavista aiheista. Se tuottaa hallinnan tunnetta ja mielihyvää.

Pirkkalaisen mielestä ihmiset ovatkin hyvin mukavuudenhaluisia. Monesti omia näkökulmia haastavista aiheista on työlästä lukea, koska tieto pitää yrittää sisäistää. Omia näkemyksiä tukevia kanavia taas on miellyttävintä seurata, mutta ne vahvistavat niin sanottua kuplautumista: ei ymmärretä enää muita näkökulmia asioihin. Pidemmällä aikavälillä mielihyvähakuisuus tuottaa yhä enemmän konflikteja ääripäiden välillä.

– Kun palveluita suunnitellaan, niihin pitää aina ujuttaa sisään myös sitä vastakkaista näkökulmaa, mikä ei ole henkilön itse valitsemaa. Muuten käy helposti niin, että ei edes tiedetä, että muita näkökulmia on olemassa.

Leena Mäkelän mukaan journalistit ovat olleet huolissaan siitä, menetämmekö yksilöllistyvän julkisuuden myötä totuuden ja todellisuuden. Mutta uutismedia ei pärjää, jos se ei myy, koska enemmistölle ei ole julkista toiminnan rahoitusta. Tavoitteena tulisi siitä huolimatta olla yhteiskunnallisen hyvän tuottaminen.

Journalistin ohjeiden mukaan otsikoille, ingresseille ja muille esittelyille on löydyttävä sisällöstä kate. Lisäksi journalistilla on oikeus ja velvollisuus torjua painostus tai houkuttelu, jolla yritetään ohjata, estää tai rajoittaa tiedonvälitystä.

– Uutisilmoitusten räätälöinnin voi viedä miten pitkälle vain, mutta median tulee tehdä räätälöintiä vastuullisesti. Käyttäjien pitäisi myös ottaa järjestelmät haltuun eikä jättää kaikkea tekoälyn ja automatisaation varaan, Mäkelä sanoo.

Näin tutkimukseen osallistuneet tekivätkin.

– Tutkimus lisäsi tutkittavien itsereflektointia, eli alettiin tarkemmin seuraamaan sitä, mitä seuraa ja mitä tuntee.

Kriisi vahvistaa yhteistä julkisuutta

Korona-aikana moni on seurannut uutisia tiiviimmin kuin yleensä, ja notifikaatioita tulee tavallista enemmän.

Poikkeukselliset ajat ovatkin lisänneet teknostressiä. Kuormitumme lisääntyvästä teknologian käytöstä, ahdistavista uutisotsikoista ja etätyöskentelyn aiheuttamasta digiloikasta. Jotain hyvääkin tilanteessa on.

– Näyttäisi siltä, että yhteistä julkisuutta on vielä, ja sitä on syntynyt kriisitilanteessa. Meillä on esimerkiksi säännöllisin väliajoin televisiokameroiden eteen tuleva hallitus, joka esittää yhteistä julkisuutta, Mäkelä sanoo.

Boedekerin mukaan vastuullinen julkisuuden räätälöinti mahdollistaisi jatkossakin sen, että uutismedioiden yhteiskunnallinen tehtävä ja demokratia säilyvät. Esimerkiksi koronauutisoinnin sisällöistä lukija voisi itse jossain määrin asetuksillaan valita, miten paljon ja mistä pandemia-aiheista saa tietoa. Mutta uutistoimitusten tulee käyttää journalistista harkintaansa ja tehdä räätälöintiä omalta osaltaan niin, että tärkeimmät uutiset tavoittavat koko lukijakunnan.

Mäkelän ja Boedekerin mukaan on hyvä muistaa, että media on aina ollut myös kansan palvelija ja kaupallinen toimija, ja median toimintatapa on paljon kulttuurista kiinni. Esimerkiksi Suomi on vapaan sanan ja kohtalaisen luotettavan tiedon yhteiskunta.

Yhden yleisen harhan uutisilmoituksiin kohdistuvista odotuksista Mäkelä haluaa korjata.

– Uutisilmoitukset eivät ole sanomalehti. Ihmisillä on mahdollisuus saada täydentävää tietoa lukuisista eri medioista.

Palveluntarjoajille Boedeker teroittaa, että asiakaslähtöisyys ei saisi olla vain strategian korulause. Uutisilmoituspalveluita pitäisi kehittää aidosti yhdessä lukijoiden kanssa, jotta ilmoitusten mahdollinen emotionaalinen arvo osattaisiin paremmin tunnistaa. Asiakkaiden palvelulle luoma arvo ohjaa heidän kulutuskäyttäytymistään.

Käytännössä kehitystyötä voi tehdä esimerkiksi lukija- ja asiakasraadeissa, joissa pohditaan uutisilmoitusten sisältöjä ja merkitystä asiakkaalle. Mukana palvelun kehitystyössä voisi olla myös tekoäly- ja algoritmiasiantuntijoita.

–  Näin saataisiin yhdistettyä teknologiset ja digitaaliset mahdollisuudet sekä se, mitä ihminen tuntee ja haluaa.

Tutkimus: Uutisilmoitukset arjessani. Leena Mäkelä, Mika Boedeker & Nina Helander 2019. Tutkimus oli osa DEEVA-hanketta.