Jenni Kulmala arvostaa ihmisen kohtaamista: jokainen on tärkeä elämän loppuun saakka

Jenni Kulmala on yli kahdenkymmenen vuoden ajan tutkinut ikääntyneiden terveyttä ja hyvinvointia. Näkökulmana ikääntymiseen häntä kiinnostaa elämänkulun epidemiologia eli se, millaisena vanhuus näyttäytyy kaiken elämässä koetun jälkeen. 

– Tutkimuksessa voimme löytää tekijöitä, joihin vaikuttamalla elämä säilyy mahdollisimman pitkään terveenä ja hyvänä. Sattumalla ja geeneillä on merkitystä, mutta ihminen pystyy rakentamaan hyvää elämää itsekin. Esimerkiksi liikunta ja mielen hyvinvoinnista huolehtiminen ennustavat tutkimusten mukaan tervettä ja toimintakykyistä vanhuutta, Kulmala sanoo. 

Valmistuttuaan terveydenhoitajaksi Kulmala jatkoi opiskelemaan Jyväskylän yliopistoon gerontologiaa ja kansanterveyttä. Jyväskylässä tehty väitöskirja käsitteli ikääntyneiden näköaistin vaikutusta toimintakykyyn, kaatumisiin ja kuolleisuuteen. 

Jenni Kulmala on työskennellyt useissa tehtävissä Gerontologian tutkimuskeskus GERECissä, joka on Jyväskylän ja Tampereen yliopistojen vanhenemisen ja ikääntyvän yhteiskunnan tutkimuksen yhteenliittymä. 

Ikääntyvien elämänkokemuksesta on hyötyä yhteiskunnalle 

Professori Kulmalan mukaan asenteet ikääntymiseen kaipaavat päivitystä. Julkisessa puheessa hän tunnistaa tilanteita, joissa ikääntyneistä puhutaan yhtenä massana, vaikka eläkeiän alusta yli 90-vuotiaisiin toimintakyky eroaa merkittävästi ihmisten kesken. 

Kulmala kehottaa huomioimaan paremmin eläkeikäisten terveet elinvuodet. Hän muistuttaa, että työuran jälkeen eläkeläiset esimerkiksi paikkaavat ansiokkaasti hoivapulaa omalta osaltaan. 

– Yli 65-vuotiaat eivät ole vielä vanhuksia. Heidän roolinsa tulee tunnistaa, eikä puhua pelkästään eläkepommista tai kustannuksista. He auttavat arjessa osallistuen puolisoidensa ja vanhempiensa hoitoon. Eläkeikäisten merkitystä ei aina osata tarpeeksi yhteiskunnassa arvostaa, Kulmala pohtii. 

Vastaavasti Kulmala muistuttaa vanhimpien ihmisten palveluntarpeesta pitkäaikaissairauksissa ja toimintakyvyn heiketessä. Etenkin yli 90-vuotiaista noin joka kolmas sairastaa muistisairautta. Arvioiden mukaan muistisairauksien määrä kasvaa voimakkaasti lähivuosina, kun yhä useampi saavuttaa hyvin korkean iän. 

– Ihmiset elävät vanhaksi, mikä on lääketieteen ja modernin yhteiskunnan merkittävä saavutus. Nyt kun ei kuolla ennenaikaisesti, ikääntyminen on kuitenkin muuttunut julkisessa keskustelussa ongelmaksi. Palveluntarpeen kasvua emme voi kuitenkaan välttää, ja yhteiskunnan pitäisi valmistautua pitkäikäisyyden mukanaan tuomiin muutoksiin. 

– Vanhat ihmiset eivät ole yhtenäinen massa, joille vain osoitetaan hoitopaikka tai pidetään kustannuksena. Hoivan tarpeet vaihtelevat yksilöittäin, eivätkä palvelut sovellu samanlaisina kaikille. Ihminen on ihminen viimeiseen hetkeen asti. Hän, joka on ollut arvokas aiemmin, on yhtä arvokas lopussa, Kulmala vetoaa. 

Muistisairauksiin suhtautumisessa tarvitaan asennemuutosta 

Muistiprofessoriksi sanottu Kulmala edistää aihetta myös toimimalla muistialan järjestö- ja vaikuttamistyössä. Näkyvin vaikuttamisrooli on Muistiliiton puheenjohtajuus. 

– Arvostan tietoisuuden kasvua muistisairauksista yhteiskunnassa. Silti usein törmään asenteisiin, joissa ihminen muuttuu näkymättömäksi muistisairaana, Kulmala kertoo. 

Esimerkkinä tästä Kulmala kertoo, miten sairastuneet ovat raportoineet hänelle toimineensa muiden mukana vapaaehtoistyössä, mutta kerrottuaan diagnoosista ihminen ei enää kelpaakaan vaikkapa myyjäispöydän ääreen. 

– Varhaisvaiheen Alzheimer-diagnoosi ei sinänsä muuta ihmisen elämää. Se saattaa jopa helpottaa mieltä ja antaa selityksen oireille. Diagnoosin jälkeen voidaan aloittaa kuntoutusta ja lääkitystä. Ihminen pystyy toimimaan arjessa pitkään, eikä sairaus useinkaan näy ihmisestä ulospäin, Kulmala sanoo. 

Kulmala painottaa vakavampia tilanteita, joihin on välttämättä reagoitava. Kun ihminen ilmiselvästi on eksyksissä ja esimerkiksi vähällä vaatetuksella pakkasella, muiden on autettava. Muistisairauden aiheuttamat persoonan muutokset saatetaan ymmärtää joskus myös pahatapaisuutena, vaikka kyse on fyysisestä sairaudesta. 

Professori Kulmala johtaa Tampereen yliopiston koordinoimaa Kuule minua – Argumenta-hanketta, jota rahoittaa Suomen Kulttuurirahasto. 

Hankkeessa kehitetään yhteiskuntaa muistiystävälliseksi tilanteessa, jossa suurin osa tulee elämään arkea kosketuksissa muistisairauksien kanssa: joko läheisenä tai itse sairastuneena. Kuule minua järjestää työpajoja muistisairauteen liittyvistä teemoista. Niissä eri alojen edustajat – arkkitehdit, teologit, psykologit, terveys- ja lääketieteilijät – pohtivat, millaisessa yhteiskunnassa voidaan elää sairauden kanssa hyvää elämää. 

Kulmala korostaa muistisairaiden ihmisten ja heidän läheistensä kuulemista. Se antaa heille äänen ja tuottaa tietoa elämästä muistisairauden kanssa. Hoivan ja hoidon järjestäminen sosiaalisesti kestävillä tavoilla on tulevaisuuden suuria eettisiä kysymyksiä. 

Perinteisemmissä tutkimushankkeissa professori Kulmala johtaa Muistisairaat yhteiskunnassa -tutkimuksen Tampereen yliopiston osahanketta (Suomen Akatemia). Tutkijat keskittyvät erityisesti erilaisia hoito- ja hoivapalveluja saaviin muistisairautta sairastaviin ihmisiin ja heidän läheisiinsä. Kulmalan ryhmä selvittää esimerkiksi muistisairaiden kuntoutukseen liittyvien palvelujen käyttöä. Tutkimustarvetta puoltaa havainto siitä, että muistisairaiden toimintakyky ei ole parantunut samalla tapaa kuin yleisesti iäkkäillä. 

– Muistisairailla ihmisillä voi olla haasteita kuntoutuspalveluihin hakeutumisessa ja saannissa. Kyse on siitä, saadaanko heidät näkymään – olemaan asiakkaita, jota ei ohiteta palveluissa, Kulmala sanoo. 

Akateemisessa maailmassa ihmisenä ja omana itsenä 

Esikuvikseen Jenni Kulmala nostaa professorit Miia Kivipellon ja Clas-Håkan Nygårdin. Kulmala pitää kollegoitaan johtavina tutkijoina ja ihmisten kohtaajina. Hänen mielestään akateemisessa maailmassa tarvitaan lisää inhimillisyyttä, kun kilpailu saattaa jakaa ihmisiä akateemisen menestyksen mukaan. Kulmala haluaakin luoda rahoitus- ja työnsaantipaineissa turvallisuutta tutkimusryhmänsä sisällä. Yhdessä ryhmä pyrkii löytämään ratkaisuja kollegan rahoitushuolissa. 

Kulmala ei pelkää laittaa persoonansa peliin. Kenenkään ei tarvitse jännittää eikä pokkuroida häntä oppiarvon vuoksi. 

– En voi tehdä työtä minkään maskin takaa. Minulla on vielä parikymmentä vuotta työuraa. En jaksaisi tehdä työtä instituutiona, vaan haluan olla oma itseni. Kritiikki kohdistuu aina työhön, siihen mitä on paperilla. Yhdessä ohjattavan ja kollegan kanssa pohtien parannamme tutkimuksen laatua.