Kannattaako kompensointi vai onko päästöjen hyvittäminen vain anekauppaa?

Ristiriitainen. Sillä sanalla kuvailevat suhtautumistaan päästökompensaatioihin Tampereen yliopiston tutkijat Anna Heikkinen, Nina V. Nygren ja Hannele Mäkelä.

Viime kuukausina muun muassa matkatoimistot ovat ryhtyneet mainostamaan valmiiksi kompensoituja lento- ja hotellipaketteja. Keväällä 2019 suurta huomiota sai entisen kansanedustajan Antero Vartian lanseeraama Compensate-palvelu, jonka avulla kuka tahansa kuluttaja voi kompensoida hiilijalanjälkeään niin ostosten yhteydessä kuin kuukausimaksajana. Lentoyhtiötkin ovat jo jonkin aikaa tarjonneet matkustajille mahdollisuutta maksaa lipunoston yhteydessä ylimääräistä kompensaatiomaksua.

Kysymys kuitenkin kuuluu, onko kompensaatioiden maksaminen anekauppaan verrattavaa puhtaan omantunnon ostamista, vai edistävätkö kompensaatiot todella ilmastomuutoksen hillitsemistä.

Raha puhuu ymmärrettävästi

Tutkijoiden mukaan kompensaatiot ainakin yksikertaistavat monimutkaista ja monisyistä asiaa.

­– Hyvää kompensaatioissa on se, että päästöt huomioidaan ja niistä puhutaan. Sen sijaan vieroksun ensimerkiksi lentoyhtiöiden tapaa vierittää vastuu kuluttajille. Problematiikkaa liittyy myös siihen, että ei-rahamääräiselle asialle, kuten saastumiselle, annetaan rahallinen arvo, Hannele Mäkelä sanoo.

Toisaalta raha on se kieli, jota yhteiskunnassa yleensä ymmärretään parhaiten.

– Päätökset tehdään usein talouden perusteella. Rahamääräinen arvo auttaa tekemään asiasta huomionarvoisen.

Summien tulisi vastata todellisia vahinkoja, mutta näiden tunnistaminen ja arvottaminen on monimutkaista. Suuntaviivoja voitaisiin hakea esimerkiksi yritysten välisestä päästökaupasta ja soveltaa niitä muun muassa lentomatkailuun. Vielä sitäkin aiemmin pitäisi korjata lentopolttoaineen hintaa, joka on keinotekoisen matala.

Lentokerosiinia ei tällä hetkellä veroteta lainkaan, sillä vuonna 1944 kaikkiaan 52 maata sopi lentoliikenteen verovapaudesta niin kutsutussa Chicagon sopimuksessa. Alkuvuodesta 2019 valmistuneen selvityksen mukaan esimerkiksi EU voisi kuitenkin määrätä polttoaineveron sekä unionin sisäiselle että alueelta lähtevälle ja alueelle saapuvalle lentoliikenteelle. Tämä voisi tutkijoiden mukaan olla hyvä ensiaskel lentopäästöjen suitsimiselle.

­– Ei ole reilua, että kuluttajat kompensoivat päästöjä, joita ei ole yrityksen kustannusrakenteessa. Se vääristää tilannetta, Mäkelä sanoo.

Mihin rahat pitäisi laittaa?

Kuluttajan vastuun lisäksi tutkijoita askarruttaa se, mitä kompensaatiorahoilla tehdään. Nina Nygrenin mukaan maksujen pienuus ei välttämättä ole ongelma, sillä pienelläkin rahalla saadaan asioita aikaan.

– Sitä paitsi liian korkea hinta johtaisi luultavasti siihen, että kukaan ei haluaisi maksaa, Nygren huomauttaa.

Ongelma on kuitenkin se, että kompensaatiomaksuja ei läheskään aina suunnata tehtyjen tuhojen välittömään korjaamiseen, vaan pikemminkin tulevaisuuden teknologiaan, jonka toivotaan vähentävän päästöjä tulevaisuudessa.

– Herää kysymys, onko se oikeanlaista kompensaatiota, että tuetaan aurinkopaneelien käyttöönottoa Intiassa. Vai pitäisikö mieluummin perustaa ja suojella hiilinieluja ja hiilivarastoja, Nygren kysyy.

Antaako raha luvan päästellä?

Tutkijoiden mukaan päästöjen kompensointi on hyvä askel kohti päästöjen hallintaa silloin, jos yhteisesti päätetään, että kyseessä on nimenomaan ensimmäinen askel, ja sen jälkeen otetaan määrätietoisesti isompia askeleita. Vaarana kuitenkin on, että kompensaatiot otetaan helppona ratkaisuna, joiden jälkeen homma on hoidossa. Tai joiden turvin voidaan istua ja odotella, että teknologia joskus mahdollistaa hiilen imaisemisen ilmakehästä takaisin maaperään.

– Ajatellaanko, että tällä tavalla voidaan nyt kitkutella vielä hetki ja lykätä radikaalimpia toimia, Anna Heikkinen kysyy.

Vielä pahempaa on, jos asia mielletään niin, että niin kauan kuin maksaa muutamien eurojen kompensaatioita, voi rällätä miten lystää.

– Pahimmillaan helppo kompensointi voi lisätä haitallista toimintaa ja siten myös päästöjä, Heikkinen huomauttaa.

– Silloin ei pysähdytä miettimään toiminnan juurisyitä eikä myöskään vaihtoehtoisia tapoja toimia. Maksujen sijaan tarvittaisiin nimenomaan laajempaa tietoisuutta omien valintojen kokonaisvaikutuksista.

Syyllistyä ei tarvitse

Usein radikaalien ilmastotoimien esteeksi esitetään se, että niistä kärsivät niin talouskasvu kuin työllisyyskin. Uhkakuviksi maalataan elintason laskua ja erilaisia sosiaalisia ongelmia. Heikkinen, Nygren ja Mäkelä eivät niele uhkia sellaisinaan.

– Mitä se elintason romahtaminen tarkoittaa? Tarkoittaako se väistämättä hyvinvoinnin romahtamista, vai ovatko elintaso ja hyvinvointi kuitenkin eri asioista, Heikkinen kysyy.

Hänen mukaansa on valintakysymys, millaisia uhkia maalataan ja missä sävyssä tarvittavista muutoksista puhutaan. Valinta on myös se, että nykyinen elämisen malli ja yhteiskuntajärjestelmä nähdään ainoana oikeana, jonka muutos tietää kadotusta.

– Tiedämme jo, että ilmaston kannalta nykyinen systeemimme on rikki. Silti tuntuu, että asia yritetään korjata laittamalla nykysysteemi jonkinlaiselle turbovaihteelle.

Muutostarpeen sisäistäminen yhteiskunnan tasolla on siis ilmeisen vaikeaa. Eikä se ole helppoa yksilötasollakaan. Puheet hiilijalanjäljen pienentämisestä otetaan helposti hyökkäyksenä omaa armasta elämäntapaa vastaan. Keskustelu muutostarpeista menee helposti syyllistämiseksi ja syyllistymiseksi. Turhaan, sanovat tutkijat.

– Syyllistyä ei tarvitse. Mutta oman toiminnan vaikutukset olisi hyvä tiedostaa, Heikkinen sanoo.

Iso laastari pieneen haavaan

Tutkijat itsekin kamppailevat päästökuormiensa kanssa. Tutkijan työ edellyttää usein matkustamista eri puolilla maailmaa pidettäviin konferensseihin ja kokouksiin. Tai näin ainakin kuvitellaan.

– Matkustamiseen pitäisi suhtautua nykyistä kriittisemmin. Konferensseja voitaisiin järjestää myös virtuaalisesti. Lisäksi tiederahoittajat voisivat tukea maata pitkin matkustamista, Nina Nygren sanoo.

Esimerkiksi Koneen säätiöltä voi jo hakea tukea hitaaseen matkustamiseen. Myös työnantajat ja organisaatioiden matkajärjestelmät voisivat ohjata työmatkustamista nykyistä ekologisempaan suuntaan.

– Esimerkiksi juna-laiva -reittien hakemisen pitäisi olla yhtä helppoa kuin lentojen varaamisen. Lisäksi jokaiselle työntekijälle voitaisiin määrittää päästöbudjetti. Se pakottaisi valitsemaan matkoja tarkemmin, Anna Heikkinen ehdottaa.

Saman tyyppistä ohjausta tarvittaisiin työpaikkojen lisäksi koko yhteiskunnan tasolla.

– Viestin pitäisi olla, että ”älä kompensoi, vaan mene junalla”, Anna Heikkinen sanoo.

Tuota viestiä odotellessa päästöjen kompensointi on tutkijoiden mukaan pieni laastari isoon avohaavaan, mutta ehkä silti parempi kuin ei mitään.

– Ehkä se tarpeen tässä kohtaa, kunnes olemme valmiita koko systeemin muutokseen.

 

Asiantuntijat

• Yrityksen johtamisen yliopistonlehtori Anna Heikkinen tutkii muun muassa vastuullista liiketoimintaa ja kestävää kehitystä.
• Ympäristöpolitiikan yliopistonlehtori Nina V. Nygren vetää parhaillaan hanketta, jossa kehitetään luontoarvojen hyvittämiseen perustuvaa peliä.
• Yliopistotutkija Hannele Mäkelä on paneutunut tutkimuksessa yritysten yhteiskuntavastuuseen ja laskentatoimeen.