Parempaa julkista keskustelua – mutta miten?

Poliitikko kertoo Twitterissä mielipiteensä ja saa niskaansa pilkan ja tahallisen väärinymmärryksen ryöpyn.

Toimittaja kirjoittaa jutun voimakkaasti mielipiteitä jakavasta aiheesta ja kohtaa verkon keskustelupalstoilla uhkailua ja henkilöön kohdistuvaa vihapuhetta.

Tavallinen kansalainen, kuka tahansa meistä, saattaa miettiä, uskaltaako julkiseen keskusteluun enää laisinkaan osallistua. Voivatko mielipiteensä ilmaista vain ne, jotka kestävät julkista riepottelua?

– Näen aidosti uhkaksi demokratialle, jos ihmiset eivät uskalla osallistua julkiseen keskusteluun. Autoritaariset järjestelmät perustuvat sille, että ensin ei uskalleta ja sitten ei enää saakaan sanoa, kiteyttää journalistiikan apulaisprofessori, akatemiatutkija Laura Ahva Tampereen yliopistosta.

Esimerkiksi kuntavaaleihin on entistä vaikeampi löytää ehdokkaita, koska moni pelkää vihaa ja törkyviestejä. Ahvan mukaan myös moni journalistiikan opiskelija kokee epävarmuutta siitä, onko toimittajan työ liian repivä ammatti.

Moni saattaa myös miettiä, kannattaako toimittajan haastattelupyyntöön suostua. Minne kaikkialle haastattelu päätyy ja ketkä sitä kommentoivat?

– Sama juttu voidaan julkaista konsernin kaikissa lehdissä, verkkoversioissa ja somessa. Siellä se lähtee polarisoitumaan ja voi päätyä minne vain, Ahva kuvailee.

Vihapuhetta vai vihaista puhetta?

Kaikki tuntuvat olevan yhtä mieltä siitä, että julkista keskustelua tulisi parantaa. Ihmisillä on kuitenkin erilaisia näkemyksiä siitä, mikä oikeastaan on pielessä.

Median ja viestinnän tutkija Mikko Hautakangas Tampereen yliopistosta toteaa, että vaatimus paremmasta keskustelusta voidaan kokea myös rajoittamiseksi ja ulossulkemiseksi.

Tästä yksi esimerkki oli arvostelu, jota vihreiden kunnallispoliitikko ja psykologi Pekka Sauri kohtasi, kun hän jakoi Twitterissä #rakentavatwiittaaja-tunnustuksia.

– Siinä oli hyvä tarkoitus, että tehdään yhdessä parempaa keskustelua puhumalla rakentavasti ja välttämällä henkilöön meneviä loukkauksia. Osa kuitenkin koki, että ne, joilla on ennenkin ollut valtaa julkisessa keskustelussa, pyrkivät pönkittämään omaa valtaansa ja sulkemaan pois raivostuneet äänet.

Ihmisillä on oikeus olla turhautuneita, jopa raivoissaan.

Hautakangas huomauttaa, että ihmiset lähtevät usein mukaan kansalaistoimintaan ja politiikkaan jonkin tunteen vallassa. Esimerkiksi uhka lähipalvelujen lakkauttamisesta voi herättää asukkaissa pelkoa ja huolta, jota ei tulisi vähätellä ja vaimentaa.

– Jos ihmisille sanotaan, että emme kuuntele teitä, koska puhutte noin rumasti, se työntää heitä syrjään tarpeettomasti. Meidän tulisi erottaa vihapuhe vihaisesta puheesta, joka kumpuaa kansalaisten tuohtumuksesta. Ihmisillä on oikeus olla turhautuneita, jopa raivoissaan.

Kansalaisten kuulemista ja osallistamista korostetaan nykyisin kaikilla hallinnon tasoilla. Hautakankaan mukaan ongelmana on, että aina asioiden ei oikeasti haluta muuttuvan. Halutaan käydä sama keskustelu ja yhtä kauniisti kuin ennenkin, vain hieman useammilla keskustelijoilla.

– Jos halutaan osallistaa yhteiskunnan marginaaliryhmiä ja moniäänistää keskustelua, se väistämättä muuttaa keskustelua ja johtopäätöksiä, joita siitä pitäisi vetää. Kun kutsumme ihmisiä keskusteluun, meidän tulisi olla valmiita kuuntelemaan heitä ja muuttamaan myös omaa toimintaamme.

Utopia ei toteutunut

Yksi syyllinen julkisen keskustelun kärjistymiseen on sosiaalinen media, jossa jokainen pääsee nykyisin sanomaan mielipiteensä ilman lehdistön mielipidepalstojen portinvartijoita.

Median ja viestinnän tutkija Auli Harju Tampereen yliopistosta muistelee hieman huvittuneena, millaisia visioita verkkokeskusteluista luotiin hänen tutkijan uransa alussa, 20 vuotta sitten.

– Silloin oikein pyrittiin synnyttämään verkkoon yhteisöjä ja haluttiin antaa ääni kansalaisille. Verkko nähtiin mahdollisuutena demokraattiselle keskustelulle ja paremmalle yhteiskunnalle, jossa olisi osallisuutta. Kun asiaa katsoo nyt, olihan se aika utooppista.

Sittemmin huomattiin, että ihmiset eivät totelleetkaan ennalta suunniteltuja keskustelun sääntöjä. Yksi raivosi, toinen pilkkasi ja kolmas halusi muuten vain hämmentää keitosta.

Nyt keskusteluja käydään usein valmiista leireistä ja poteroista, eikä toisin ajattelevien puheenvuoroja aina edes haluta aidosti kuulla.

– Kuvittelemme tunnistavamme selkeät leirit: minä olen näitä ja nuo ovat niitä toisia. Samanmielisyys ja erimielisyys ovat kuitenkin usein voimakkaasti kuviteltuja. Todellisuudessa voimme olla yhtä aikaa monessa eri joukossa ja ajatella hyvin eriasteisesti asioista, Harju pohtii.

Keskustelun suurin ongelma onkin, että se ei ole edes oikeasti keskustelua. Pikemmin kyse on nokittelusta tai pelistä, jossa toinen pyritään kukistamaan sanallisesti.

Vertaistukea ja vaikuttavuutta

Kaikesta huolimatta Auli Harju näkee, että sosiaalinen media on edistänyt juuri niitä arvoja, joita sen toivottiinkin edistävän.

Huomattavasti aiempaa useampi saa nykyisin äänensä kuuluville oman lähipiirinsä ulkopuolella. Sosiaalisen median keskusteluilla on usein myös konkreettista vaikutusta, kuten #metoo ja Punkstoo osoittavat.

Me too oli alun perin Twitterissä ja Facebookissa levinnyt kampanja, jossa tuotiin näkyväksi naisten kokemaa seksuaalista ahdistelua. Sen suomalainen pikkusisarus Punkstoo oli anonyymi Instagram-tili, joka paljasti punk-piireissä tapahtuvaa seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Molemmat ovat johtaneet toimenpiteisiin somen ulkopuolisessa maailmassa.

Myös vertaistuki ja vuorovaikutus ovat monelle verkkokeskusteluissa tärkeitä. Harju on tutkinut erityisesti Suomi24-verkkofoorumin keskustelijoita.

– Ihmiset pystyvät jakamaan siellä anonyymisti asioita, joita he eivät pysty kertomaan kasvokkain omille tutuilleen. Voidaan kysyä neuvoa ja jakaa kokemuksia samassa tilanteessa olevien kesken.

Verkon alustoille syntyy aitoja tai kuviteltuja yhteisöjä, joiden kanssa ihmiset kokevat yhteenkuuluvuutta.

– Jokin siinä ihmisten kesken käytävässä vuorovaikutuksessa on todella koukuttavaa, koska niin moni sitä harrastaa ja tulee some-kanaviin yhä uudelleen, Harju miettii.

Oma lukunsa ovat algoritmit, jotka voivat ruokkia mielipiteiden kärjistymistä. Harju sai siitä juuri omakohtaisen muistutuksen, kun jäi katsomaan Facebookissa videota, jossa pikkupoika yritti saada hangoittelevaa ponia sisälle talliin. Jonkin aikaa sovellus tarjosi hänelle jatkuvasti videoita, joissa hevosella ja ihmisellä oli jokin konflikti.

– On hämmentävää, kuinka tarkasti algoritmit erottelevat sisältöjä ja pyrkivät tarjoamaan käyttäjälle juuri sitä, mitä kohtaan hän on tarkoituksellisesti tai vahingossa osoittanut kiinnostustaan. Toisaalta tämä myös tekee algoritmien olemassaolon näkyväksi ja mahdollisesti herättelee meitä käyttäjiä.

Journalisti, vältä yksinkertaistuksia

Mitä media ja journalismi voisivat tehdä, jotta julkinen keskustelu koettaisiin paremmaksi?

Mikko Hautakangas ja Laura Ahva ovat pohtineet aihetta Sovittelujournalismi-hankkeessa, jossa kehitettiin keinoja konfliktiherkkien aiheiden käsittelyyn.

Mediassa jäädään usein jumiin nykyhetkeen.

– Meidän tulisi tukea mediassa moniäänisyyttä ja tuoda erilaisten ihmisten ja väestöryhmien kokemuksia esiin. Toimittajan tulisi välttää yksinkertaistuksia ja kertoa maailma monimutkaisena, Hautakangas sanoo.

Nyt media toimii usein päinvastoin. Uutinen tehdään poliitikon herkullisesta, populistisesta letkautuksesta, joka nostattaa some-myrskyn. Haastateltaviksi etsitään kärkkäimmät kommentaattorit ja juttu rakennetaan vastakkainasettelun varaan.

Sovittelujournalismissa ajatuksena on luoda tilaa rakentavalle erimielisyydelle ja auttaa yleisöä ymmärtämään näitä erimielisyyksiä.

– Mediassa jäädään usein jumiin nykyhetkeen. Yleensä taustalla on kuitenkin pitkä historia, miten erilaisiin näkökulmiin on päädytty. Journalismi voisi avata näitä taustoja ja etsiä myös ratkaisuehdotuksia, Ahva esittää.

Olennaista on, että toimittaja kuuntelee ja yrittää ymmärtää haastateltaviaan, vaikka ei välttämättä itse hyväksyisi heidän mielipiteitään. Lisäksi hän voi kuunteluttaa haastateltavalla tämän omia kommentteja: ”Tarkoititko oikeasti sanoa näin?”

– Silloin ihminen usein vastaa, että enhän minä sitä noin kärjekkäästi tarkoittanut. Näin voidaan vähentää turhia konflikteja ja väärinymmärryksiä, Hautakangas korostaa.

Hengitä ja harkitse hetki

Meistä jokainen voisi pohtia, millainen keskustelija haluan olla ja millaista keskustelukulttuuria itse verkossa rakennan.

Kun olet lähettämässä kiihkeän some-postauksen, hengitä syvään ja lue teksti uudelleen läpi, ennen kuin lähetät sen. Ehkäpä voisit lukea uudelleen myös viestin, johon olet vastaamassa.

– Oma tulkinta rakentuu usein siitä, mitä olet aiemmin lukenut aiheesta tai miten itse asian koet. Yksi lause tai sanavalinta saattaa laukaista sen tunteen, Auli Harju muistuttaa.

Moni miettii, uskaltaako julkaista mielipidekirjoituksen tai some-postauksen itselleen tärkeästä aiheesta, jotta ei joutuisi ikävän palautteen ja arvostelun kohteeksi. Mikko Hautakangas kehottaa silloinkin pohtimaan, millä tavoin itse keskustelua avaa.

– Pyritkö provosoimaan ja vetoamaan huoliin ja pelkoihin polarisoivalla tavalla? Vai onko kirjoituksesi punnittu ja riittävän moninäkökulmainen jo itsessään? Omalla toiminnallaan voi vaikuttaa siihen, millaisen vastaanoton kirjoitus saa.

Laura Ahva lisää, että kirjoitus kannattaa mieluummin rakentaa omista kokemuksista kuin kärjekkäistä mielipiteistä. Silloin oma näkemys voi tulla paremmin ymmärretyksi.

– Myös journalistit voisivat kysyä haastateltavilta konkreettisesti, mitä silloin tapahtui, kun huomasit, että ajattelit näin. Eikä vain kehottaa, että kerro, mitä ajattelet.

Moderoinnin tehtävä on siivota verkkokeskusteluista pois pahimpia törkyjä ja laittomuuksia. Lopulta on kuitenkin jokaisen keskustelijan vastuulla pohtia ja säädellä omaa käytöstään.

On turha kuvitella tietävänsä, kuka se toinen on ja mitä hän ajattelee tästä maailmasta.

Sen sijaan, että syyttää ja väittää, voisi kysyä, mikä saa toisen ajattelemaan, kuten hän ajattelee.

– Toivoisin, että ihmiset ymmärtäisivät, että ruudun takana on toinen ihminen konteksteineen, ongelmineen ja iloineen. On turha kuvitella tietävänsä, kuka se toinen on ja mitä hän ajattelee tästä maailmasta. Ihmisiä leimataan usein hyvin pienistä vihjeistä tietyn leirin edustajiksi, Auli Harju toteaa.

Kaikki ei ole kauheaa ja pilalla

Mediassa on toisteltu lähes kyllästymiseen asti, kuinka repivää julkinen keskustelu on ja kuinka vaikeaa siihen on osallistua. Tämäkin juttu on osa sitä jatkumoa.

Puhe siitä, että ihmiset eivät uskalla osallistua, voi muuttua itseään toteuttavaksi kehäksi. Siksi on tärkeää muistaa tämä:

– Aika monet kuitenkin uskaltavat osallistua keskusteluun, ja aika monet ovat myös tyytyväisiä siihen, että pääsevät vaikuttamaan. Kaikki ei siis ole pelottavaa ja kauheaa, eikä julkinen keskustelu ole lopullisesti pilalla, Mikko Hautakangas sanoo.

Media voisi nostaa esiin myös puheenvuoroja, jotka ovat poikkeuksellisen moniäänisiä, maltillisia ja rakentavia. Nämä jutut eivät ehkä kerää eniten klikkauksia, mutta voivat lisätä ymmärrystä eri tavalla ajattelevien ihmisten välillä.

– Pitäisi luottaa, että myös monimutkaiset, ei vain tunteisiin vetoavat jutut ovat lukijoille tärkeitä ja arvostettuja. Juuri niiden vuoksi journalismi on eri asia kuin some-huutelu, Hautakangas lisää.

 

Sovittelujournalismi

Sovittelujournalismi hankkeena

• Sovittelujournalismi oli Koneen Säätiön vuosina 2016–2018 rahoittama hanke, joka toteutettiin Tampereen yliopistossa.
• Hanke perustui toimittajien ja tutkijoiden yhteistyöhön. Hankkeessa järjestettiin työpajoja, joissa kehitettiin ja kokeiltiin keinoja konfliktiherkkien aiheiden käsittelemiseen journalismissa.
• Sovittelujournalismin käsite syntyi näissä työpajoissa.

Sovittelujournalismi käsitteenä

• Sovittelujournalismi on ajattelun ja toiminnan tapa, joka auttaa hahmottamaan ristiriitoja muuten kuin vain vastakkainasetteluna.
• Tavoitteena on auttaa yleisöä ymmärtämään erimielisyyksiä ja luoda tilaa julkiselle keskustelulle, johon on mielekästä ja turvallista osallistua.
• Sovittelujournalismi hyödyntää sovittelevan vuorovaikutuksen ja restoratiivisen dialogin oppeja. Keskeisiä periaatteita ovat kaikkien osallisten kuunteleminen ja katsominen sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen.

Sovittelujournalismi arjessa

• Toimitustyössä sovittelujournalismi tarkoittaa muun muassa itsekriittisyyttä journalismin omia vastakkainasetteluja tuottavia käytäntöjä ja rakenteita kohtaan, moniäänisyyteen pyrkimistä sekä panostamista vuorovaikutukseen yleisön kanssa.
• Sovittelujournalismi-hankkeessa toteutettu käsikirja toimii inspiraationa toimitustyössä ja materiaalina journalistiikan ja viestinnän opetuksessa sekä täydennyskoulutuksessa. Lisäksi käsikirja voi auttaa kärjekkäisiin keskusteluihin turhautunutta yleisöä hahmottamaan, kuinka journalismi toimii.
• Sovittelujournalismin käsikirja löytyy verkosta, osoitteesta sovittelujournalismi.fi

Sopiva ry

• Sovittelujournalistien yhdistys Sopiva ry jatkaa Sovittelujournalismi-hankkeessa aloitetun työn kehittämistä ja soveltamista. Yhdistyksen perustajat ovat toimittajia, jotka olivat mukana hankkeen työpajoissa.
• Yhdistys toimii yhteisenä alustana toimittajille, tutkijoille ja kaikille, jotka ovat kiinnostuneet paremman julkisen keskustelun ja journalismin kehittämisestä.
• Voit tutustua yhdistykseen osoitteessa sopiva.org