13.12.2023 Joulukalenteri: Iida Turpeinen: Elolliset
Elollisissa stellerinmerilehmän (Hydrodamalis gigas) tarina alkaa 1740-luvulta (laji itsessään aloitti tarinansa todennäköisesti tuhansia tai jopa miljoonia vuosia tätä ennen), jolloin sen ”löytää” luonnontieteilijä Georg Wilhelm Steller (1709-1746) Beringinsalmelta haaksirikon jälkeen havainnoidessaan alueen floraa ja faunaa. Steller on mukana Vitus Beringin (1681-1741) tutkimusretkueessa, joka pahaksi onneksi haaksirikkoutuu ja kärvistelee arktisella saarella (Beringinsaari) noin vuoden verran. Beringille haaksirikko on kohtalokas ja hän menehtyy saarelle. Steller kuitenkin selviää, mutta merilehmäpopulaatio ei, sillä sen kohtaloksi koituu ihminen. Vajaa kolmekymmentä vuotta tehokasta metsästystä lihan ja traanin himossa, ja laji kuolee sukupuuttoon.
Stellerinmerilehmän jäänteet nousevat tarinassa seuraavaksi sedimenteistä 1850-luvulla. Alaskan kuvernööri Johan Hampus Furuhjelm (1821-1909) lupaa eläintieteen professori Alexander von Nordmannille (1803-1866) toimittaa tälle stellerinmerilehmän luurangon. Alaskan kuvernaatin laajoilla rannoilla sellaiseen voisi jopa törmätä. Ja näin lopulta käy, kun kuvernöörin lähettämät mineraalinetsijät kaivavat hiekasta esiin merilehmän jäänteet. Ihmeellisen hyvin säilynyt luuranko kuljetetaan kuvernöörin eläintieteellisen kokoelman eläintentäyttäjän konservoitavaksi, josta se lopulta matkaa kohti von Nordmannia. Stellerinmerilehmän luurankoa ei salongissa säilytetä, joten von Nordmann lahjoittaa sen anatomian professori Bonsdorffin (1810-1898) luukokoelmaan. von Nordmannin apulainen Hilda Olson (1832-1815) ikuistaa merilehmän luurangon piirustuksiin, josta se päätyy painettavaksi von Nordmannin merilehmä-esitelmään.
Luuranko jatkaa elämäänsä kohti museoesinettä, sillä professori Bonsdorff testamenttaa luukokoelmansa Helsingin yliopistolle, josta merilehmäkin päätyy vuosikymmenten jälkeen Helsingin Luonnontieteellisen museon kokoelmiin. 1950-luvulla eläinmuseon linnunmunien entisöijä John Grönvall (1895-1979) saa tehtäväksi kasata luurangon uudelleen, ennen kuin se asetetaan näytteille. Merilehmä on edelleen esillä Helsingin Luonnontieteellisessä museossa.
Elolliset on faktaa ja fiktiota taitavasti yhdistelevä, monitasoinen kertomus luonnontieteen historiasta, luonnontieteellisistä kokoelmista ja ihmisistä niiden takana. Ihailtavasti keskiöön pääsevät myös naiset, erityisesti Johan Hampus Furuhjelmin vaimo Anna (1836-1894) ja sisar Constance sekä von Nordmannin apulainen Hilda Olson. Kirja on myös kertomus yhden lajin sukupuutosta, mutta turhia moralisoimatta. Syyllisiä ei etsitä, vaikka ihmislajilla itsellään on toki syytä katsoa peiliin.
Romaanin kaapuun verhoiltu tietopaketti valaisee hyvin luonnontieteen historian ja luonnontieteellisten näytteiden keräämisen ristiriitaista historiaa. Luonnontieteellisten retkikuntien tarkoitus oli luonnon ja sen monimuotoisuuden kartoittaminen, mutta eläinlajien tutkimus perustui väistämättä niiden tappamiseen. Kaikki tapetut eläimet eivät tieteenkään palvelleet tiedettä vaan ensisijaisesti seikkailijoiden vatsoja. Entisaikojen ekspeditiot eivät olleet mukavuudenhaluisten ja kärsimättömien hommaa. Erämaissa rämmittiin ja valtameriä seilattiin vuosikausia, eikä elossa selviäminen ollut itsestäänselvyys. Luonto saattoi heittää retkikunnan säälimättä armoilleen ja yksi keino selviytyä oli metsästys. Merilehmä oli ihanteellinen saalis runsaan lihansa ja polttokelpoisen rasvansa ansiosta, ja se houkutti retkikuntia Stellerin jälkeenkin apajille. Lohduttomin tuloksin.
Vielä 1800-luvulla ajatus sukupuutosta oli pitkälti pöyristyttävä, sillä eläinten ei yksinkertaisten ajateltu voivan tuhoutua lopullisesti; olihan luonto pysyvä ja ihmisen hyödynnettäväksi luotu. Metsästyksen hillitsemiselle ei ollut tarvetta, koska eläimiä riitti ihmisen tarpeisiin määrättömästi. Darwinin evoluutioteorian osavaikutuksella ajatus sukupuutosta alkoi lopulta vakiintua. Vaikka merilehmän kohtalo saattaa surettaa, jotkut tutkijat ovat arvelleet, että lajin matka kohti sukupuuttoa olisi alkanut jo ennen paleoliittisen ihmisen saapumista Pohjoisen Tyynenmeren alueella ja siihen olisi vaikuttanut pleistoseenisen kauden vakavat ilmastonmuutokset (esim. Nature Communications 12, 2021; Science Advances 8 (5), 2022). Näin ollen ihminen ei ehkä olisikaan tuhonnut yhtä eläinlajia vajaassa kolmessakymmenessä vuodessa, vaan se olisi jo ollut sukupuuton partaalla 1700-luvulla. Ihmisen toiminnan seurauksia lajikadossa ei kuitenkaan käy kiistäminen. Teoksen lopussa kirjailija osoittaa kiitokset niille lähes neljällesadalle lajille, jotka määriteltiin sukupuuttoon teoksen kirjoittamisen aikana.
Elolliset kuvaa hienosti myös luonnontieteellisten näytekokoelmien merkitystä – ilman niitä ei stellerinmerilehmän luurankoakaan ehkä Helsingissä olisi. Näytteille asettuu kokoelmien kartuttamisen traditio, ja toisaalta kokoelmien muuttuminen ja yhdistyminen. Suurten yksityiskokoelmien aika jää taakse. Keräilyinnon ehkä lievästi oudohkotkin sivupolut pilkahtelevat maininnoissa professori Bonsdorffin ihmiskallojen kokoelmasta tai teollisuusneuvos Ragnar Kreugerin (1897-1997) 50 000 munan yksityiskokoelmasta. Nykylukija on myös autuaasti saattanut unohtaa, miten innokkaasti linnunmunien kokoelmia kartutettiin ja vaalittiin. Jopa lapsia saatettiin kehottaa tieteen nimissä keräämään linnunmunia. Vaikka lasten tiedekasvatus on erityisen kannatettavaa, lasketaan linnunmunien keräily nykyään ympäristörikokseksi. Nuoren polven aloittelevia kokoelmaentusiasteja kannattaa siten lempeästi kannustaa laillisemman keräilyharrastuksen pariin.
Teksti: Katja Fält, erityisasiantuntija
Tästä linkistä pääset lukemaan kaikki joulukalenterin lukuvinkit kirjaston verkkosivuilta
